Savukosken kunnan johto on julistanut Savukosken Suomen eräkunnaksi (LK 10.9.). Julistuksesta käy selväksi, että käsitteellä tarkoitetaan erästystä eli metsästystä, jota Savukoskella harrastaa vähemmistö, enin osa miehiä.
Tällaisen tempauksen uskotaan lisäävän Savukosken erämaisuuden mielikuvaa ja tuovan lisää metsästäjiä kuntaan, vaikka jutussa käy ilmi, että metsästystä harrastavien piirissä erämaan maine Savukoskella jo on.
Ihmisen muisti on tunnetusti lyhyt. Ei ole montaa vuotta siitä, kun juuri Savukoskella voimallisesti vastustettiin muualta tulleiden metsästysoikeutta, jonka ansiosta etenkin kolmena ensimmäisenä hirvijahtiviikkona meno oli villiä.
Itse metsäteillä juoksua harrastavana olin täysin samaa mieltä, mutta en toki tunne oloani turvalliseksi oman kunnankaan metsästäjien liipasinherkkyydestä. Vahingonlaukauksia ei tarvita kuin yksi, kuten täällä pitäisi muistaa.
Julistuksen eräkunta-ajatuksen ongelma on suomalaisen erämaan suppea määrittely. Erämaa tarkoittaa tässä tilaa, jossa on tapettavaksi sopivia villieläimiä. Siksi se onkin suomalainen erämaa, koska eläimet ovat samat kuin muuallakin Suomessa.
Ovatko ne eläimet Savukosken erämaan ainoa valttikortti? Jos olisi, niin miksi tänne tultaisi?
Jutusta käy ilmi, että on toisia turisteja, jotka tulevat tänne nauttimaan erämaaluonnosta. Vain erämaassa voi kulkea tarpeeksi kauas kaikesta itseä kiusaavasta.
Itäkairan prinsessa Sirkka Ikonen sanoikin tilasta, jossa pää on tyhjentynyt: ”(silloin) on kuin kuusi tai koivu tai varpu. Siitä tulee hyvä olo”. Hän on ollut näiden erämaiden viimeinen kuuluisa kulkija. Tosin ei tainnut montaa markkaa jättää kuntaan.
Metsästäjätkin tuovat viinapullonsa muualta ja jättävät sotkunsa paikallisille. Heistä prinsessa sanoi: ”Minun arvoni olivat toiset”. Ne varmaankin olivat nämä: ”Muurahaisella on yhtä suuri oikeus liikkua erämaassa kuin prinsessalla”.
Vaikka pyssyjen pauke ja tappaminen ovat nyt arvossa, kestävää kehitystä sillä saralla on turha toivoa.