Hallituksen rakentamislakiesityksessä on piirre, joka herättää sekä hämmennystä että huolta: asumisen käsite ollaan määrittelemässä uudelleen. Tämä ei ole pieni semanttinen säätö, vaan radikaali muutos, jossa tuttujen sanojen merkitys kääntyy päälaelleen – kuin Orwellin kynästä karannut luku.
Perinteisesti asuminen on ollut jotakin pysyvää, kodiksi koettua. Se on tarkoittanut paikkaa, jossa ihminen elää arkeaan – nukkuu, käy töissä, keittää kahvia, kasvattaa lapsiaan.
Uudessa lakiluonnoksessa myös asuntomajoitustoiminta – esimerkiksi lyhytaikainen vuokraus – rinnastetaan asumiseen. Tämä on kuin väitettäisiin, että hotellihuoneessa yöpyminen on sama asia kuin koti.
Mitä seuraa, kun sanat eivät enää tarkoita sitä, mitä olemme tottuneet niiden tarkoittavan? Jos asuminen voi tarkoittaa majoitusta, voivatko pöydät olla tuoleja ja tuolit pöytiä?
Mitä seuraa, kun kieli ei enää ole yhteinen karttamme todellisuuteen, vaan hämärtyy hallinnon ja politiikan tarpeiden mukaan?
Tämä ei ole pelkkää kielipeliä. Kun asuminen ja majoitus sekoitetaan, se vaikuttaa kaavoitukseen, rakennuslupiin, verotukseen ja ennen kaikkea ihmisten elämään. Koti ei ole enää selkeästi rajattu asia, vaan jotain liukuvaa, määriteltävissä olevaa.
Tämä luo epävarmuutta. Miten voimme jatkossa tietää, mitä saamme, kun etsimme kotia? Tai edes pöytää?