Moni tekee nykyään asiat puolihuolimattomasti, "sinne päin". Työn jälki jää ala-arvoiseksi, virheet piilotellaan tai siirretään jonkun toisen korjattavaksi. Korjataan, rakennetaan, päätetään ja luvataan, vaikka ei oikeasti tiedetä, mitä ollaan tekemässä. Riittää, että näyttää hetken hyvältä, ja voidaan siirtyä eteenpäin.
Jokaisella tekemisellä on seurauksensa. Kun perustukset ovat vinossa – olipa kyseessä talo tai päätös – joku muu maksaa laskun myöhemmin. Tämä maksaja harvoin on se, joka virheen alun perin teki.
Välinpitämättömyys näkyy kaikkialla: rakennustyömailla, remonttikohteissa, infrastruktuurissa, julkisissa päätöksissä. Työt tehdään kiireellä, tunnepohjalta tai jopa pelkkien huhupuheiden perusteella. Harva pysähtyy miettimään hetkeäkään pidemmälle. Vastuu on unohtunut, eikä kyse ole vain ympäristöasioista, vaan arkisesta järjenkäytöstä.
Missä on moraali? Missä on se ääni, joka kysyy: ”Teenkö tämän oikein?” Ei helpoimmin, halvimmalla tai nopeimmin, vaan oikein.
Todellinen vastuullisuus ei tarkoita byrokratiaa. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ymmärtää oman toimintansa vaikutukset muihin. Että osaa tunnustaa rehellisesti, kun ei tiedä tai osaa, eikä peittele osaamattomuuttaan tekemällä virheitä.
Meidän tulee vaatia enemmän – itseltämme ja toisiltamme. Ei epärealistista perfektionismia, mutta rehellistä moraalia, selkärankaa ja järkeä. Tehdään asiat oikein, vaikka se olisi haastavampaa.
Joku aina joutuu korjaamaan jäljet. Miksi tehdä työtä, jota täytyy korjata?
Päätöksentekokin on yhä useammin tunneperäistä. Julkisessa keskustelussa mielipide syrjäyttää faktan. "Tämä tuntuu oikealta" ohittaa sen, mikä on tutkitusti järkevää.
Tarvitsemme muutoksen. Enemmän malttia, vähemmän kiirettä. Enemmän todellista osaamista, vähemmän esittämistä. Ja ennen kaikkea – enemmän moraalia, joka kestää myös silloin, kun kukaan ei katso.