Viikonloppuna miljoonat eurooppalaiset kokoontuvat ruutujen ääreen juhlimaan Euroviisuja – musiikin, yhteyden ja moninaisuuden juhlaa. Näin ainakin kerrotaan. Todellisuudessa vuoden 2025 Euroviisut ovat ehkä poliittisemmat kuin koskaan, mutta eurooppalainen musiikkiyhteisö vaikenee.
Israelin osallistuminen kilpailuun on herättänyt ennen näkemättömän määrän protesteja, boikottikampanjoita ja vetoomuksia. Syynä ei ole musiikki, vaan Gazassa jatkuva sota, tuhannet kuolleet siviilit ja vakavat syytökset kansainvälisten lakien rikkomisesta.
Kuitenkin EBU – Euroopan yleisradiounioni – pitää kiinni narratiivistaan: Euroviisut eivät ole poliittinen tapahtuma.
Miten viihde voi olla irrallaan todellisuudesta? Miten lavalle voidaan päästää edustaja valtiosta, jota YK:n viranomaiset tutkivat sotarikoksista ilman, että kukaan kantaa vastuuta?
Venäjä suljettiin pois kilpailusta Ukrainan sodan vuoksi. Siitä vallitsi laaja yhteisymmärrys. Nyt standardit ovat muuttuneet. Ilmeisesti kaikkia ihmishenkiä ei kohdella yhtä arvokkaina.
Tänä viikonloppuna katsomme siis kilpailua, jonka järjestäjät vaativat meitä sulkemaan silmämme – tai ainakin katsomaan toiseen suuntaan. Edes symbolisia eleitä rauhan puolesta ei ole nähty. Delegaatio toisensa jälkeen harjoittelee koreografioitaan, ja samalla Euroopan omat arvot viedään lavalta ulos takaovesta.
Missä on Suomen ääni? Missä on yhteinen arvopohja, josta aina puhumme?
Emme tarvitse sormenheristelyä, tarvitsemme rohkeutta. Olisimme voineet näyttää esimerkkiä ja vetäytyä. Vaikuttaa, lausua edes rauhan toive, mutta toistaiseksi emme ole kuulleet juuri mitään.
Euroviisut on poliittinen näyttämö, haluttiin tai ei. Ja hiljaisuuskin on viesti. Se kertoo, että juhla menee oikeuden edelle.
Viikonloppuna moni äänestää suosikkiaan. Jään miettimään sitä, miksi me suostumme esiintymään kuin mitään ei olisi tapahtunut?