Minulla on vain yksi korva.
Pääni oikealla sivulla, siinä, missä toisen korvan pitäisi olla, on kiinnimuurautunut luinen nipukka. Sillä ei kuule, mutta aurinkolasin sanka pysyy sen päällä kätevästi.
Nipukkaa voisi kai kutsua epämuodostumaksi. Se on ollut minulla aina, ja harvoin edes muistan koko asiaa.
Vammasta on eniten harmia silloin, jos oikealla puolellani istuu joku, jonka kanssa minun pitäisi keskustella.
Eniten iloa nipukasta on öisin. Kun painan kuulevan korvani tyynyyn, muiden perheenjäsenten tuhinat vaimenevat.
Ajattelin korvattomuuttani viime viikolla, kun tein Luppo-juttua Muoniossa asuvasta Mika Fältistä.
Hän on suurille vuorille kiipeilevä vapaalaskija. Jutun aiheen hänestä teki se, että hänellä on 60-prosenttinen cp-vamma. Kolmivuotiaana halvaantuneen Fältin vasen käsi ja jalka toimivat vain osittain.
Fältin vammasta on haittaa esimerkiksi silloin, kun johonkin tarvittaisiin kahta kättä. Se on harvoin merkittävä ongelma. Kun haastattelun välissä söimme lounasta, Fält selvisi joka puolelle pursuilevasta poropitastaan yhdellä kädellä siistimmin kuin minä omastani kahdella.
Haastattelun jälkeen jäin miettimään, miksi Fältin vammasta edes tehdään juttu. Eikö meillä kaikilla ole rajoitteita?
Miltä minusta tuntuisi, jos joku tulisi tekemään juttua siitä, millaista on elää yksikorvaisena?
Soitan Fältille ja kysyn asiaa. Onko ärsyttävää, että vammasta kysellään jatkuvasti?
On ja ei, vastaa Fält.
Hän kokee, että vamman esiin nostaminen on olennaista hänen urheilusuoritustensa yhteydessä. Liikuntarajoite vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisille vuorille Fältin on järkeä yrittää kiivetä.
Joskus aiheesta puhuminen väsyttää. Ja joskus tuntuu, että muut ovat liiankin korrekteja.
Fält kertoo esimerkin: jonkin aikaa sitten hän neuvotteli dokumenttiprojektista. Neuvottelut etenivät pitkälle, mutta lopulta rahoittaja hylkäsi hankkeen. Perustelu oli, että jos dokumentti olisi tehty, Fältiä olisi haluttu kohdella kuin ketä tahansa urheilijaa.
Se taas vei hankkeelta pohjan. Kun Fältiä ei katsottu vammaisurheilijaksi, hänen tekemisensä ei enää ollut rahoittajan kannalta tarpeeksi korkealla tasolla.
– Ihan kiva, että he ajattelivat näin. Mutta ihan kiva olisi ollut saada rahoituskin.
Eri tavoilla vammaisilla ihmisillä on oikeus päästä ääneen muutenkin kuin vammansa edustajina.
Silti ajattelen, että Fältin tapauksessa ristiriita perustelee jutun. Hän on tehnyt extreme-urheilusta itselleen ammatin, vaikka hänellä on merkittävä fyysinen rajoite.
Toivottavasti hänen tarinansa ennemmin hälventää ennakkoluuloja kuin lisää niitä.
Kirjoittaja on toimittaja.
Lue juttu Mika Fältistä tästä: Muoniolaisella Mika Fältillä on 60-prosenttinen cp-vamma – silti hän valloittaa 6 000 metriä korkeita vuoria ja valmentaa työkseen vapaalaskijoita