Henripekka Kallio kirjoitti (LK 29.5.) voimalinjojen lunastuskorvauksista metsämaalla. Lunastuslaki ei ole ajan tasalla. Sen vanhentuneisuus ei tarkoita yksinomaan täyden korvauksen vaatimusta. Lisäksi lain menettelyt eivät huomioi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöjä.
Metsien arvioinnissa laskentatavat ovat merkittävässä roolissa. Pahimmillaan maanomistajalle korvataan vain maapohjan arvo (muutamia satasia/hehtaari), kun muuta korvattavaa ei ole.
Näin on esimerkiksi uudistuskypsässä metsässä (ei odotusarvoja), sillä puuston hakkuuarvoa harvoin käsitellään lunastustoimituksissa osana lunastuskorvausta. Tällöin puusto verotetaan pääomaverokannalla, kun lunastuskorvaukseen voi soveltaa 80 prosentin hankintameno-olettamaa.
Mikäli maanomistajan hyväksi luetaan esimerkiksi uudistamisvelvoitteen poistuminen lunastuksen seurauksena, pitäisi vastaavasti laskea maanomistajan tappioksi kiinteistön kehittämisen lakkaaminen: ei tuulivoimaa, rakentamista tai maa-ainesten ottoa.
Lunastajia on kahdenlaisia. Niitä, jotka hyötyvät taloudellisesti lunastetusta maasta ja niitä, jotka eivät, kuten Väylävirasto ja moottoritiet. Kantaverkkoyhtiö Fingrid teki viime vuonna voittoa 205 miljoonaa euroa, mikä tarkoittaa 14 600 euroa/voimalinjakilometri. Kantaverkolle lunastettu maa maksaa yhtiölle itsensä takaisin muutamassa vuodessa.
Mikä on maanomistajien rooli osana arvoketjua? Paikallisista haitoista soisi jäävän enemmän tuloja paikallisesti, sillä yhteinen tarkoitus on tehdä vihreästä siirtymästä hyväksyttävää ja haluttuakin.
Kirjoittaja toimii maankäytön asiantuntijana MTK:ssa.