On vuosi 1998 Lapin keskussairaalassa. Olen teho-osaston vastaavan kirurgin ominaisuudessa luovuttamassa erään maailman suurimman teknologiayhtiön pääjohtajaa häntä ambulanssikoneella noutamaan tulleen lääkintätiimin haltuun.
Tajuton, hengityskoneessa oleva mahtimies on ollut hoidossamme muutaman päivän auto-onnettomuuden aiheuttaman aivovamman vuoksi. Siinä sivussa on korjailtu myös pari murtumaa. Rovaniemelle on saapunut neljä eri alojen erikoislääkäriä, kolme hoitajaa ja neljä rivakkaa lääkintävahtimestaria hakemaan pääjohtajaa kotimaansa huippusairaalaan.
Kysäisenkin piruuttani, että rahtikoneellako saavuitte. Lappilaishuumori ei tunnu uppoavan. Saksalaisen tehokkaan tietojen vaihdon ja siirtovalmistelujen jälkeen tajuton potilas viedään siirrettävässä hengityskoneessa tehon ovesta.
Yksi kollegoista, neurokirurgi, jää juttelemaan kanssani. Keskustelu on lyhyt, koska ammattilaiset eivät yleensä turhia jorise.
"Kiitos", hän sanoo. "Ole hyvä", sanon. Hän kääntyy lähteäkseen, mutta palaa vielä ovelta. "Panostitte todella hänen hoitoonsa ja pelastitte hänen henkensä". "Meillä panostetaan jokaiseen potilaaseen yhtä paljon", murjaisen. Kollega nyökkää mietteliäästi. "Ja nyt joudumme viemään kaverin huonompaan sairaalaan kuin tämä!" Vastaan tyynesti: "That's your problem, ymmärrän ..." Olen ylpeä sairaalastani ja tiimistä, joka potilaan pelasti.
On vuosi 2024 samassa sairaalassa. Olen potilaana polven tekonivelleikkauksen jälkeen. Leikkauspäivän jälkeisenä aamuna olen jokseenkin kivuton ja syön ystävällisen hoitohenkilökunnan tarjoilemaa aamiaista muiden lyhki (lyhytjälkihoitoinen kirurgia)-potilaiden seurassa. Minut leikannut kirurgi ja entinen oppilaani, ortopedi Kyösti Haataja kävelee huoneen tietokonemonitorin ääreen. "Kun olet syönyt, viitsitkö tulla tänne".
Viitsin heti syömisestä huolimatta, koska röntgenkuvani kiinnostavat minua ainakin yhtä paljon kuin Kyöstiä. Pääsen sinne rivakasti yhden kävelykepin tuella. "Sinun hommaan meni tavanomainen vajaa tunti ja tämmöisen siitä tein", Kyösti sanoo viimeistä sanaa painottaen.
Arvostan ilmaisua, jonka ehkä olen itse opettanut. Ei "tällainen siitä tuli", vaan "tällaisen siitä TEIN". Polvestani on tehty juuri sopivan tiukka suunnittelemalleni loppuelämälle. Se käsittää mahdollisimman kivutonta kävelyä tiellä ja metsässä, ehkä myös golfin peluuta.
Olen jälleen ylpeä tästä sairaalasta ja sen henkilökunnasta. Potilaan näkökulmaani LKS:sta olen syventänyt polvivaivojen lisäksi myös urologian, kardiologian ja fysioterapian aloilta. Niidenkin kokemusten perusteella sairaalan osaaminen näyttää yhä olevan maailman luokkaa ja laitteisto on päivitetty nykypäivän tasolle. Parin sadan miljoonan euron remontin jälkeen seinät kelpaisivat viiden tähden hotellillekin.
Entisenä julkisen sairaanhoidon ristiretkeläisenä olen tyytyväinen, koska median rummuttama sote-katastrofi ei näyttäisi yltävän ainakaan lappilaisen julkisen erikoissairaanhoidon ytimeen.