Osallistuin syyslukukauden alkupuolella elämäni ensimmäiseen ylioppilaskokeeseen. Preliminäärikokeen tulos meni reilusti yli odotusten, mutta oikea koe tuntui sen jälkeen epäonnistumiselta. Siinä heräsi kysymys siitä, onko abivuosi vain liian suuri työmaa. Miksi siitä tehdään niin stressaava? Vaikka kirjoitin syksyn aikana ainoastaan yhden aineen, ovat neljät kirjoitukset edessä vielä keväällä. Jatkuvasti mielessä on se, että pääsenkö enää mihinkään lukion jälkeen ja olenko ainoa, joka tuntee olevansa riittämätön lukioon.
Yleisesti ottaen nämä tuntemukset ovat kovin tavallisia useampien opiskelijoiden keskuudessa.
Kaikista turhauttavinta on ollut se, että ymmärsin jo heti ensimmäisenä vuonna, ettei matematiikka ole ollenkaan minun osaamisaluettani. Suoritin pakolliset kurssit rimaa hipoen. Silti kuulee sitä, kuinka voisi pärjätä jos yrittäisi. En silti ollut ainoa, joka joutui taistelemaan heprealta näyttävien kaavojen kanssa päästäkseen kurssit edes läpi.
Tietysti pakollinen vaihtoehto tähän sitten on kirjoittaa ruotsi. Mitäpä sitten, kun siinäkin tajuaa, että joutuu tekemään kamalan määrän töitä päästäkseen toivottavasti läpi kirjoituksista.
Monelle varmasti raskainta on se, kuinka ylioppilaskirjoitukset käytännössä määrittelevät tulevaisuutta. Täytyy kirjoittaa juuri oikeat arvosanat oikeista aineista, jotta voi toivoa pääsevänsä yliopistoon. Itse ikuisena keskiverto- tai ihan ok -oppilaana en uskaltaisi välttämättä edes toivoa kirjoittavani laudaturia esimerkiksi siitä ruotsin kielestä. Jo yläasteella painotetaan sitä, että lukiossa on tehtävä enemmän töitä, mutta miksi silti keskiverto-oppilas muuttuu lukion aikana alisuoriutujaksi? Siitäkin huolimatta, hän että tekee enemmän töitä, vaikkei tavoite välttämättä olekaan olla se, joka saa kursseista vain kymppejä ja kirjoittaa kaikista aineista laudaturit.
Jatkuvasti painotetaan hyvien suoritusten tärkeyttä, josta väkisinkin tulee sellainen olo, että lukiossa pitäisi olla vain, jos on keskivertoa älykkäämpi tai muuten täydellinen. Ei siis ihme sitten nämä lukion ja ammattikoulun vastakkainasettelut ja stereotypiat.
Jo lukion alkaessa pitäisi osata valita kiinnostavat aineet ja käytännössä tietää jo edes hieman, mitä niistä aikoisi kirjoittaa. Jos tietää haluavansa opiskella lukion jälkeen jotain tiettyä, pitää selvittää, mistä lukioaineista saisi eniten pisteitä pääsykokeissa.
Erikoisinta tässä on se, että voi saada paremmat pisteet jostain aineesta, mikä käytännössä ei olisi edes pääaine halutuissa jatko-opinnoissa. Jos tekee täydellisen suorituksen suosikkiaineessaan, jota haluaa opiskella jatkossa, ei välttämättä silti pääse haluamaansa kouluun, koska ei pärjännyt ruotsin tai matematiikan kirjoituksissa.
Pakko päästä läpi. Siitäkin puhutaan kovin harvoin, ettei maailma siihen kaadu jos joutuu uusimaan.
Jos ylioppilaskokeet kerran ovat niin tärkeitä, miksi emme voisi kirjoittaa niitä aineita, jotka kiinnostavat aidosti ja joissa olemme hyviä ja pärjätä sillä tulevaisuudessakin?