Tuntuuko sinusta joskus siltä, että Suomessa on syntynyt oma ”valituskulttuuri”? Aina löytyy joku, jolla on syy viedä asia eteenpäin – oli kyse sitten suurista kaivoshankkeista tai muutaman metrin siirtymästä kylätien linjauksessa.
Viime syksynä nähtiin hyvä esimerkki Tikkalan ja Aappolan tasoristeysten korvaavissa tiejärjestelyissä. Hanke oli osa turvallisuuden parantamista, mutta päätyi silti maaoikeuden käsittelyyn kahden eri valituksen myötä. Viivyttely vei ihmishenkiä.
Ensimmäisessä valituksessa tiekunta moitti, ettei sitä ollut kutsuttu kuulemistilaisuuteen. Kuuleminen on toki lakisääteinen oikeus, mutta usein tällaiset muodolliset virheet – vaikka ne eivät estäisi itse hanketta – voivat viivästyttää toteutusta vuosilla.
Toisessa valituksessa yksityiset maanomistajat vaativat tien linjauksen siirtämistä pari metriä kauemmas tonttinsa rajasta. Perustelut olivat ymmärrettäviä, metsän säästäminen ja yksityisyyden turvaaminen. Samalla herää kysymys, onko kahden metrin siirto kustannusten ja viivästysten arvoinen, jos tiehanke on jo suunniteltu ja rahoitettu.
Valitusoikeus on tärkeä osa oikeusvaltiota. Sen avulla voidaan puuttua virheisiin, suojella omaisuutta ja varmistaa, että kaikkia osapuolia kohdellaan tasapuolisesti. Ilman tätä mahdollisuutta moni pienempi ihminen jäisi suurten päätösten jalkoihin.
Toisaalta valitusoikeuden väärinkäyttö – tai liiallinen pilkunviilaus – voi hidastaa välttämättömiä parannuksia, nostaa kustannuksia ja turhauttaa sekä viranomaisia että naapureita.
Ehkä kysymys ei ole siitä, että olisimme ”kaikesta valittajia”, vaan siitä, miten matala kynnys meillä on käyttää oikeuttamme.
Valituksia käytetään toisinaan myös poliittisten näkemysten edistämiseen tai viivyttämiseen, vaikka varsinaiset perusteet liittyisivätkin lakiin tai kaavoitukseen. Näin voidaan vaikuttaa julkiseen keskusteluun, hidastaa hankkeita tai painostaa päättäjiä muuttamaan linjaansa.