Lihavuuden hoidolle olisi saatava hoitotakuun tai vähimmäishoitokriteerien tapaiset tiukat ohjeistukset, että rempallaan oleva hoito saataisiin kuntoon, sanoo professori Kirsi Pietiläinen Helsingin yliopiston lihavuustutkimusyksiköstä. Lihavuutta hoidetaan terveydenhuollossa aivan liian vähän ja pinnallisesti. Kun potilaiden pääsy erikoissairaanhoitoon tökkii, vuosittain tehtävien lihavuusleikkausten määrä on pysynyt pitkään noin tuhannessa.
– Kun hoitoa ei ole ollut tarjolla, potilaillekin on syntynyt käsitys, että tämä on itse aiheutettu juttu ja tähän ei terveydenhuollon kuulukaan antaa apua, Pietiläinen kuvaa.
Pietiläinen oli mukana johtamassa asiantuntijatyöryhmää, joka äskettäin julkisti uudet Käypä hoito -suositukset lihavuuden hoitoon.
Hoidettavaa riittääkin. Erikoissairaanhoitoon tulevien lihavien keskipaino on nyt noin 150 kiloa eli 20–30 kiloa enemmän kuin 1980-luvulla, Pietiläinen vertaa. Myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastot osoittavat lihavuuden yleistyvän erityisesti työikäisillä.
Pietiläisen mukaan suuri osa lihavuusleikkaukseen tulevista kokee, että terveydenhuollon tarjoama tuki lihavuuden hoitoon on ollut tyystin riittämätöntä. Nyt pitäisi kyllä laihduttaa -patistelut eivät riitä, jos ei ole resursseja tarjota muuta apua.
– Jos potilaat ovat kymmeniä vuosia yrittäneet pudottaa painoa yksin kotona, miten se tilanne muuttuu, jos lääkäri sanoo, että mene ja yritä vielä sitä samaa vähän enemmän.
Hämmentävät kiitokset
Lihavuusleikattujen valtakunnallisen potilasjärjestön LILE ry:n sihteerillä Ulla Brandtilla on sama tuntuma perusterveydenhuollosta. Kun hän oli puhumassa Lääkäripäivillä lihavuusleikattujen kokemuksista, luentoa kuunnellut lääkäri tuli jälkeenpäin kiittämään – hyvin hämmentävällä tavalla.
– Hän ei ollut koskaan tajunnut, että hän voisi itse kysyä potilaalta, miten voisi tätä auttaa.
Brandtin mukaan ei ole mitenkään selvää, että potilas saa perusterveydenhuollosta edes lähetettä erikoissairaanhoitoon sen arvioimiseksi, olisiko leikkauksesta hänelle apua.
Pietiläinen harmittelee lihavuuden hoidon ja ennaltaehkäisyn jäävän terveydenhoidossa helposti muiden asioiden jalkoihin. Hoitajien kaikki lihavuusvastaanotot häviävät äkkiä, jos jonkun muun akuutin tilanteen takia hoitajia tarvitaan muualla.
Sama niukkuus tulee vastaan erikoissairaanhoidossakin, kun vastaanotoille ja hoidoille ei tahdo saada aikoja. Lisäkoulutuksellekin olisi tarvetta. Brandt kertoo tästä esimerkkinä, että kirurgi määräsi hänelle lihavuusleikkauksen jälkeisessä korjausleikkauksessa sellaista tulehduskipulääkettä, mitä hän ei enää saa syödä.
Hän kaipaa lihavuuden hoitoon moniammatillista apua ravitsemusterapeuteista lähtien. Mukaan tarvittaisiin myös psykologeja selvittämään, ettei kyse olekin syömishäiriöstä. Näin paino ei ehkä pääsekään nousemaan hälyttäviin lukemiin.
Molempien mukaan hoidossa on nyt suuria eroja sen mukaan, missä potilas sattuu asumaan. Hoitopolut vaihtelevat kunnasta ja sairaanhoitopiiristä toiseen.
– Hoidosta ei tule tasa-arvoista ja tasalaatuista niin kauan kuin se on yksittäisten tulisielujen takana, Pietiläinen sanoo.
Hän näkee taustalla yhä myös ajatusta siitä, että lihavuus on itse aiheutettu ongelma. Varsinkin vaikea-asteinen lihavuus on kuitenkin lääketieteellinen ongelma, ja siihen tarvitaan sen mukaisesti lääketieteellistä hoitoa ja apua.
Vertaistuelle suuri tarve
Vantaalaiselle Brandtille tehtiin lihavuusleikkaus vuonna 2012. Hän olisi painonsa puolesta täyttänyt myös julkisen puolen kriteerit leikkaukseen pääsyyn, mutta halusi muun muassa pahan nivelrikkonsa vuoksi leikkaukseen nopeasti ja päätyi siksi yksityiselle puolelle.
Brandt kertoo kokeilleensa ennen leikkausta kaikki muut vaihtoehdot erilaisista dieeteistä ja lääkkeistä alkaen, mutta ilman tulosta. Perusterveydenhuollosta ei todellista tukea löytynyt.
– Vaikka olisin mennyt tyyliin varpaan kynttä näyttämään terveyskeskuslääkäriin, aina sanottiin, että ensin pitäisi laihduttaa. Kukaan ei kysynyt, miten voisi tässä lääkärinä auttaa.
Kokemus kannusti hänet mukaan potilasyhdistyksen toimintaan. Yhdistys antaa vertaistukea ennen ja jälkeen leikkauksen muun muassa Facebook-ryhmien kautta ja erilaisissa tapaamisissa.
Tuki onkin tarpeen, koska leikkauksen jälkeinen lääkehoidollinen seuranta kestää kaksi vuotta ja sen jälkeen potilas on omillaan. Brandtin mukaan seuranta-aikaa olisi pidennettävä, koska leikkauksen jälkeen omaa syömistä tai vaikkapa veren rauta-arvoja joutuu seuraamaan ihan eri tavalla.
– Minulla on pian kahdeksan vuotta leikkauksesta, mutta käyn edelleen ravitsemusterapeutilla. Joudun jatkuvasti miettimään mitä syön ja juon, jotta saan kaikki ravintoaineet, mitä kehoni terveyden kannalta tarvitsee.
Brandt on toiveikas, että ainakin asenteet lihavuusleikkauksia kohtaan olisivat muuttumassa.
– Leikkaus ei ole enää mikään mörkö, vaan katsotaan, että olet rohkea ja että on hyvä, että hoidat itseäsi.
Selvästi Ruotsia vähemmän
Käypä hoito -suosituksessa tähdennettiin aiempaa enemmän perusterveydenhuollon tärkeyttä. Siinä myös muutettiin lihavuusleikkaukseen pääsyn kriteereitä. Kun aiemmin potilaan oli tiputettava painoaan seitsemän prosenttia ennen leikkausta, uusi raja on viisi prosenttia. Tämän ehdon tarkoituksena on varmistaa, että potilas on todella sitoutunut hoitoon ja edessä oleviin ruokavalion muutoksiin.
Sekä Pietiläinen että Brandt arvioivat, että tämän rajan saavuttamien ei aiemminkaan ole juuri koitunut kynnykseksi leikkauksille.
Lisäksi jatkossa tyypin 2 diabetesta sairastavalla voidaan harkita leikkausta aiempaa pienemmällä painoindeksillä. Pietiläisen mukaan näissä leikkauksissa on pitkälti kyse diabeteksen, ei niinkään lihavuuden hoidosta.
Suomessa lihavuusleikkauksia tehdään edelleen runsaat tuhat vuodessa eli suhteessa huomattavasti vähemmän kuin Ruotsissa, vaikka siellä vaikeasti lihavien osuus on pienempi kuin Suomessa. Pietiläisen mukaan tarvetta olisi selvästi suurempaan määrään.
Lihavuusleikkaukset ovat hyvin kustannustehokkaita. Leikkaus on viimeistään 6–7 vuodessa maksanut itsensä takaisin, kun potilaiden terveydentila ja toimintakyky ovat parantuneet.
Lääkkeistä hyvää apua
Jos painonnousu on vielä kohtuullista, sen hoitoon on tarjolla jo pari uutta tehokasta lääkettäkin. Ne auttavat saamaan ruokahalun kuriin ja näin antavat hyvän tuen muihin elämäntavan muutoksiin.
Ongelmana on, että lääkkeistä ei saa Kela-korvausta eli ne jäävät kokonaan potilaan itsensä maksettaviksi. Tablettilääkkeen päiväannos maksaa 4,5 euroa ja pistoslääkkeen 10 euroa, millä hinnalla ne ovat monen vähävaraisen ulottumattomissa.
– Niiden käytöstä tulee laajaa ja tasa-arvoista vasta Kela-korvauksen myötä, Pietiläinen sanoo.