Keskustelu hyvinvointialueiden rahoituksesta on muuttunut yhä vaikeammin ymmärrettäväksi. Syynä eivät ole luvut, vaan kieli, jolla rahoituspäätöksiä kuvataan. Todelliset leikkaukset piilotetaan teknisiin termeihin, jotka kuulostavat neutraaleilta – jopa järkeviltä – mutta joiden vaikutukset ovat kaikkea muuta.

Keskeinen esimerkki on tarvemallin päivitys. Kyse ei ole hallinnollisesta viilauksesta, vaan siitä, miten valtio määrittelee, missä palveluja tarvitaan ja kenelle rahaa ohjataan.