Huumorintaju on keikkunut olkapäälläni koko ikäni. Jostain syystä löydän usein eri tilanteista huvittavia piirteitä. En tiedä mistä se johtuu. Ehkä se on yhteydessä luovuuteen. Ehkä sitä taitoa on tarvittu elämässä selviytymiseen. Sen tiedän, että haluan pitää kiinni tästä lapsenmielisestä ja omalaatuisesta tavasta katsoa maailmaa.
Olen oppinut nauramaan myös itselleni. Siinä sitä lystiä piisaa. Itselle nauramiseen liittyy armollinen ymmärrys siitä, että elämää ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Käsi ylös, kuka haluaisi kuunnella totisten torvensoittajien konserttia? En minä ainakaan. Elämä suo totisia tilanteita tarpeeksi muutenkin. Miksi tekisin itse niistä vielä totisempia?
Huumoria ja iloa ei voi olla jakamatta. Olen huomannut, usein jälkikäteen, että ilon jakaminen tapahtuu ikään kuin vahingossa. Kuten jo menneen Seikka-keramiikkapajamme hahmoissa ja niiden tarinoissa. Niissä kupli ilo. Vaimoni Leenan kanssa teimme naurettavia tuotteita hauskoine tarinoineen ja se oli hyvin palkitsevaa. Parasta palautetta oli kuulla, kuinka tuotteemme saivat ihmiset nauramaan ja hyvälle tuulelle.
Itku pitkästä ilosta tuli siinä vaiheessa, kun vaimo sairastui eikä pystynyt jatkamaan yhteisen pajamme pyörittämistä. Elämän totinen puoli tunki kutsumatta hyvin lähelle.
Vaikka sairaus kuormitti enemmän puolisoani, vaikutti se minuunkin. Paja pysähtyi. Huumori, välillä rankkakin, piti päitämme pinnalla sairauden tuomien muutosten myllerryksessä. Onneksi oli ja on puoliso, jonka kanssa voi nauraa samoille asioille.
Vasta muutama vuosi noiden tapahtumien jälkeen suruni pajamme lopettamisesta nousi pintaan. Surulla oli asiaa ja vasta silloin ymmärsin, miten merkittävästä asiasta oli ollut kysymys. Tajusin surevani sitä, että mahdollisuutta ilon jakamiseen ei yhteisen pajamme muodossa enää ollut.
Muutaman vuoden jälkeen päädyin perustamaan toisen yrityksen. Huumorinkukka puski jälleen esiin, nyt lintuhahmojen muodossa. Luon ja piirrän Luonnelintuja, jotka paljastavat ihmisten luonteita humoristisella tavalla. Nämä koomiset hahmot elävät postikorteissa ja muissa tuotteissa. Vastikään ne kokoontuivat suureen parveen kansien väliin. Kokosin niistä Luonnelintujen tunnistusoppaan nimeltään Suomen Luonnelinnut – Suurehko lintukirja.
Nähtävästi olen tarkkaillut kanssakulkijoita ja painanut mieleeni heidän luonteenpiirteitään. Saatat löytyä tuosta kirjasta, mutta sekin on tahatonta ja tapahtui vahingossa.