Kannanotto: Por­mes­ta­ri ei innosta kaikkia Enon­te­kiöl­lä – vii­si­tois­ta val­tuu­tet­tua vaatii, ettei por­mes­ta­ria edes har­kit­tai­si

Historia: Pi­ka­luis­te­lun kul­tai­set vuodet osuivat 1960-lu­vul­le – Lapin Lukko oli ai­koi­naan Suomen joh­ta­via luis­te­lu­seu­ro­ja ja kas­vat­ti monta olym­pia­edus­ta­jaa

Koronarajoitukset: Ko­ro­na­mi­nis­te­ri­työ­ryh­mä pidensi ruo­ka­ra­vin­to­loi­den au­ki­olo­ai­ko­ja kol­mel­la tun­nil­la – mi­nis­te­reil­lä haluja jatkaa ra­joi­tus­ten ke­ven­tä­mis­tä myös esi­mer­kik­si teat­te­reis­sa ja kun­to­sa­leil­la

Kolumni

Kukaan meistä ei saa olla ”Aivan Sama”

Kolumni

Jaripekka "JiiPee" Pulkkinen

Nyt jo edesmennyt äitini työskenteli pitkään Lapin huoltolassa, joka oli päihdekuntoutujille tarkoitettu hoitolaitos.

Äidin vastuulla oli pitää paikat siistinä ja ruokaa tarjolla huoltolan asiakkaille. Oli tärkeää tukea kuntoutujien omatoimisuutta.

Niinpä äitini teki siivoukset ja ruuanlaitot yhdessä asiakkaiden kanssa.

Äitini osasi pitää kovaa kuria siisteyden ja yleisen hyvän käytöksen suhteen. Hänen rakastava, jopa äidillinen, mutta samalla tiukka ja vaativa ote, saavutti asiakkaiden vankkumattoman luottamuksen hyvin nopeasti

Äitini jämäkästä ja huolehtivasta otteesta syntyi asiakkaiden keskuudessa paljon leikkimielistä, hyväntahtoista huumoria ja huulenheittoa. Sen kaltainen huumori piti yllä hyvää henkeä ja loi yhteisöllisyyttä asiakkaiden keskuudessa, joiden alkuongelmat olivat suurelta osalta lähtöisin osattomuuden tunteesta ja ulkopuolisuudesta.

Hyvä esimerkki kuntoutujien huumorintajusta ja heidän välittävästä suhtautumisesta äitiini oli, kun syyskuussa 1990 voitin ensimmäisen Suomen mestaruuteni. Tuosta voitosta julkaistiin kuvallinen artikkeli Lapin Kansan urheilusivuilla.

Asiakkaat olivat leikanneet kuvani lehdestä ja liimanneet sen Huoltolan keittiön oveen, jotta se ei varmasti jäisi äidiltäni huomaamatta. Piirtäneet sitten minulle kuvaan äitini silmälasit ja puhekuplan jossa luki: ”Pojat! Solu puhtaaksi! Ja heti”.

Solut olivat asumisyksikköjä joissa kuntoutujat asuivat.

Olin matkustamassa junalla Helsinkiin. Hyppäsin junaan Muurolan asemalta. Jossain kohtaa matkan aikana siirryin ravintolavaunuun.

Ravintolavaunussa minua vastapäätä tuli istumaan asiallisen oloinen, noin nelikymppinen mies, olutlasi kädessään.

Juteltiin niitä näitä, niin kuin tuntemattomilla on tapana keskenään jutella.

Matkan edetessä juttukaverillani tuli tarve avautua minulle. Hän kertoi olevansa parhaillaan päihdekuntoutuksessa Lapin huoltolassa ja lomareissulla sieltä.

Harmitteli minulle kovasti sitä, että tuli nyt olutta otettua junassa, vaikka ei missään tapauksessa pitänyt.

Mies kuulosti kovin pettyneeltä itseensä.

Kerroin sitten äidistäni ja hänelle selvisi äitini olevan töissä samassa hoitopaikassa, kuin hän oli asiakkaana.

– Mitä tahansa muuta ja kenelle tahansa muulle, mutta vanno ja lupaa, että et äidillesi kerro nähneesi minua ravintolavaunussa ja juoneeni olutta. Olen niin häpeissäni”.

Ajattelin siinä miestä kuunnellessani, että jokainen meistä tarvitsee osakseen välittämistä.

Niin hänkin. Hän koki, että äitini välitti. Että hän ei ollut äidilleni ”Aivan Sama”. Äiti osasi vaatia lähimmäiseltä vastuun kantamista omasta elämästä.

Terve syyllisyyden tunne äidin luottamuksen pettämisestä, saattoi olla tälle miehelle ensimmäinen askel pysyvään raittiuteen. Sitä emme saa koskaan tietää, mutta haluan uskoa niin.

Se paras ja pyyteettömin apu ei välttämättä tarvitse tulla siltä huippuun koulutetulta terapeutilta.

Se voi tulla myös siltä siivoojalta tai keittiön tädiltä.

Taikkapa sinulta, joka nyt luit tämän kirjoittamani kolumnin. Päätät vain, että kukaan ei kohdallasi ole enää ”Aivan Sama”.