Luontoa suojellaan monin tavoin. Perustetaan kansallispuistoja, säädetään lakeja uhanalaisten lajien turvaksi, kampanjoidaan ilmastonmuutosta vastaan ja kierrätetään tunnollisesti. Yhä useampi ymmärtää, ettei maapallo kestä loputonta kulutusta. Ihmisen vaikutus ympäristöön on kiistaton, ja siihen pyritään vaikuttamaan, ennen kuin on liian myöhäistä.
Kaiken tämän keskellä nousee kysymys: kuka suojelisi ihmistä? Luonnon suojelu on tärkeää, mutta samalla yhteiskunnassa jää usein varjoon ihmisen henkinen ja sosiaalinen hyvinvointi. Stressi, uupumus, mielenterveysongelmat ja yksinäisyys lisääntyvät, vaikka elämme teknisesti kehittyneemmässä ja turvallisemmassa maailmassa kuin koskaan ennen.
Ihminen jää helposti järjestelmien rattaisiin – tehokkuuden, talouskasvun ja tuottavuuden vaatimusten puristukseen.
Luonto saa suojelua, koska se ei pysty puolustautumaan itse. Niin on myös monien ihmisten laita. Lapsi ei aina osaa pyytää apua, vanhus ei ehkä jaksa ja syrjäytynyt nuori saattaa olla jo luovuttanut.
Kuka kuuntelee heidän hiljaisia viestejään? Kuka näkee yksinäisyyden rivien välistä tai tunnistaa ahdistuksen hymyn takaa?
Ihmisen suojelu ei tarkoita sitä, että vastakkain asetetaan ihminen ja luonto. Päinvastoin – terve ihminen suojelee paremmin ympäristöään, ja eheä yhteiskunta pitää parempaa huolta myös luonnosta. Nykyisin tuntuu usein siltä, että puhumme enemmän metsistä kuin mielenterveydestä, enemmän jään sulamisesta kuin yksinäisten kyynelistä.
Tarvitsemme yhtä lailla ekologista kuin inhimillistä kestävyyttä. On muistettava, että ihminenkin on osa luontoa – ei sen yläpuolella, mutta ei myöskään sen ulkopuolella. Kun suojellaan luontoa, suojellaan lopulta myös ihmisen elinmahdollisuuksia.
Samalla on huolehdittava siitä, ettei kukaan jää yksin maailmassa, jossa kaikki haluavat pelastaa planeetan, mutta harvempi pysähtyy kysymään toiselta: Miten sinä voit? Ehkä tulevaisuuden tärkein suojelutehtävä onkin oppia suojelemaan myös toisiamme.