Tänä kesänä vesi on vienyt enemmän kuin aikoihin. Suru ei kysy kansalaisuutta, uskontoa tai äidinkieltä, mutta joidenkin kohdalla se ohitetaan nopeammin. Vesi vie yhtä armottomasti niin kantasuomalaisen kuin tulijan, jos uimataitoa ei ole tai valvonta puuttuu. Tuhansien järvien maa velvoittaa meitä jokaista.
Jos kerran osataan valvoa uimahallien sääntöjä, miksei osata suojella kaikkia lapsia? Ihmisoikeusvaltuuskunnan puheenjohtaja Sara Seppänen kirjoittaa Facebook-päivityksessä uimataidosta, mutta rivien välissä hän puhuu muusta.
Hän ei kysy, miten ihmisiä pelastetaan, vaan miksi pelastettaisiin. Hän ei mieti, miten ohjeista tehdään ymmärrettäviä, heikoimmassa asemassa olevia tuetaan, tai miten koulutus ja valvonta voisivat yhdessä estää tragedioita. Hän sanoo, ettei meillä tule lisätä ohjeistuksia arabiaksi ja somaliaksi.
Hän sanoo, että törkeys, häirintä ja epähygieeninen käytös eivät kuulu suomalaisten uimapaikkojen kulttuuriin. Kuka määrittelee, mikä kuuluu ja mikä ei? Seppäsen mukaan siihen ei kuulu mikään, mikä ei näytä valkoiselta ja länsimaiselta. Se on kulttuurirasismia.
Seppäsen maailmassa maahanmuuttajat ovat turvallisuusuhka. Kulttuurierot eivät ole rikkautta vaan riski. Islamilainen pukeutuminen ei ole uskonnonvapautta, vaan “epähygieenistä.” Hän ei puhu valvonnasta, resurssipulasta tai siitä, miten opetusta voisi parantaa.
Ihmisoikeudet eivät kuulu vain niille, jotka puhuvat suomea tai käyvät sekauimakoulua. Ne kuuluvat kaikille.
Ja juuri tällaisissa tilanteissa, kun pelko, suru ja ikävä etsivät syyllistä, ihmisoikeusjohtajan kuuluisi yhdistää ja kantaa vastuuta. Ei hajottaa, syyllistää tai kaivaa kuilua syvemmäksi. Sara Seppänen teki päinvastoin.
Emme voi antaa valtaa ihmiselle, joka käyttää kansallista surua alibina syrjivälle politiikalle. Emme voi hyväksyä, että ihmisoikeustehtävää käytetään syyllistämiseen ja kulttuuriseen erotteluun. Ihmisiä hukkuu, mutta ihmisoikeuksien ei pidä olla niistä ensimmäinen.