Olen aina kärsinyt koti-ikävästä. Lapsena tunsin sitä, vaikka olisin ollut vain luokkakaverin luona kylässä muutaman kilometrin päässä kotoa.
En tiedä miksi ja miten opin häpeämään ikävääni, mutta vuosien varrella olen tuijottanut auton ja junan ikkunasta kirvelevin silmin ja tehnyt kaikkeni, ettei kukaan näkisi miten pahalta minusta tuntuu. En edes minä itse.
Olen ajatellut, ettei aikuinen saisi enää kaivata kotiin, ikävöidä vanhempiaan ja lapsuudenmaisemaa tai ettei ikävän ainakaan saisi antaa näkyä. Tietysti saa, jos siltä tuntuu.
Koti-ikävä kertoo kiintymyksestä.