Kolumnini ”Miksi kilpaileminen on niin tärkeää?” (UR 24.2.) on aiheuttanut tunteikastakin keskustelua ( UR 28.2. ja UR 3.3. ). Osa on järkyttynyt, osa sanoo ”vihdoinkin joku sanoo tämän ääneen”. Tunteiden järkyttäminen ei ole itsetarkoitus, koska se helposti rikkoo puheyhteyden. Lisäksi tunteet ovat aina henkilökohtaisesti totta, joten paha mennä sanomaan, etteikö kaikki kritiikki olisi oikeutettua. Osaltaan. Tunteiden vallassa on helppo tehdä mustavalkoisia ja yksinkertaisia johtopäätöksiä. Tunteiden vallassa on helppo sokeutua myös omille ajatuksilleen.
Hyvinvointi sekä ihmisoikeudet ovat mahdollistuneet vain vapaan ajattelun, puheen ja vapaan kilpailun ansiosta. Olemme kasvaneet yhteiskuntaan, jossa kaikista asioista ei saa puhu ääneen, mikä mahdollistaa pahojen asioiden tapahtumisen piilossa. Vain puhumalla rohkeasti voimme päästä eteenpäin. Häveliäisyys on myös vapaan ajattelun vihollinen. Tarvitaan enemmän rehellistä ja aitoa puhetta, ei kieltoja ja kauhistelua. Silläkin uhalla, että se loukkaa.
Jani Pulkki (UR 28.2.) vastaa ansiokkaasti kolumniini ja ymmärtää mielestäni olennaisen: kaiken inhimillisen toiminnan päämääränä on rauha ja yhteinen hyvä. Yhteisen ymmärryksen saavuttamiseksi ainoa väline on kypsä keskustelu, jossa hankalatkin asiat voidaan sanoa ääneen. Meillä kaikilla on ajattelussamme omat vinoumamme, joiden tunnistamiseen tarvitsemme keskustelua. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää tunnistaa omat vinoumansa ennen kuin toisten. Samoin on tärkeää tutkia omaa inhimillistä kyvykkyyttään hyvään sekä pahaan.
Ihmiset perustavat yhteisöjä ja yhteiskuntia hyveellisille perusteille. Osallistumalla yhteistyöhön hyödymme kaikki toisistamme. Molemmin puoleinen luottamus ylläpitää asetelmaa. Yhteiskunta pystyy ja sen täytyy kannatella ja suojella heikoimpiaan. Siirrymme kuitenkin heikoille jäille, jos yhteiskuntaan sen varjolla syntyy ajattelua, että ”maailma on minua varten”.
Sisällön suhteen kolumnini ei anna varaa löysään ajatteluun. Siitä ei pidä vetää mustavalkoisia johtopäätöksiä, eikä sinne pidä sijoittaa sellaista, mitä siellä ei ole. Esimerkiksi: Kysymys ei ole, tarvitaanko empatiaa vai ei, vaan tasapainosta. Rakkauden lisäksi tarvitaan rajoja, sillä ilman rajoja voimme rakastaa toisemme kuoliaaksi.
Erilaiset riippuvuudet elävät usein ympäristön avustuksella, kuten alkoholismissa ja läheissuhteissa. Ikävä, mutta välttämätön tapa auttaa on olla auttamatta. Nuorten miesten syrjäytymisvaara johtuu paljolti siitä, että riippuvuus toisista on jättänyt omat siivet tyngiksi. Siipien kasvattamiseksi tarvitaan nykyistä enemmän maskuliinista voimaa ja rakkautta. Mieheksi kasvamisesta ja ylpeydestä syntyvää voimaa, kun seisoo omilla jaloillaan.
Tällä kypsällä maskuliinisuudella ei ole mitään tekemistä niin usein maskuliinisuuteen liitetyiden mielikuvien, kuten kovuuden, alistamisen, väkivallan tai raakuuden kanssa. Se on osaamista ja kyvykkyyttä selvitä maailmassa, huolehtia rakkaistaan ja rakentaa yhteiskuntaa. Nuoret tarvitsevat järjestystä hallitakseen elämän kaaosta.
Sinänsä Pulkinkin esittämät asiat ovat hyviä ja kannatettavia. Meille humanisteille tyypillisesti kirjoituksessa on kuitenkin sorruttu biologian aliarvioimiseen tai unohtamiseen. Meillä jokaisella on aivojen mantelitumakkeissa järjestelmä, joka jatkuvasti seuraa ja arvioi omaa asemaamme suhteessa toisiin. Sen toiminta on selviytymisen ja sopuisuuden ehto tänäkin päivänä.
Nämä ominaisuudet ovat olleet olemassa ennen kuin ihminen on edes tullut tietoiseksi itsestään. Sen myötä yhteisöt myös muodostuvat hierarkkisesti. Rotat antavat heikomman voittaa osan painikisoista. Muuten heikompi lopettaa painimasta ja etsii uusia kavereita, eikä se ole kummankaan etu. Eiköhän me ihmisetkin siihen pystytä. Tärkeää on siis yhdessä kilpailu, ei voittaminen tai häviäminen.
Tasa-arvo on myös käsite, johon ei saa liittää minkäänlaista ongelmaa. On helppo sanoa kannattavansa tasa-arvoa ehdoitta, mutta miten on käytännössä? Kasvattaja joutuu tehtävänsä puitteissa monenlaisiin valintoihin. Vanhempi neuvoo usein lastaan oman elämänkokemuksensa perusteella. Onnistuminen tuntuu silti olevan kuin arvanheittoa. Kuten myös päivän kysymyksessä, jonka sisällä on ongelma. Neuvonko lasta elämään ohjeella: ”Älä pyri parempaan, älä yritä enempää, koska joku muu ei kuitenkaan jaksa.” vai ”Pyri parempaan, yritä enemmän. Muista kuitenkin se, että kaikki eivät jaksa.” Kilpailua suosiva kehote antaa tasa-arvolle kyytiä, mutta toistakaan en pysty antamaan.
Jos vielä ei ole käynyt ilmi, niin alkuperäinen kolumnini ei käsitellyt koululiikuntaa tai liikunnanopetusta, vaan olemassa olevaa yhteiskunnallista ilmiötä, kilpailua. Ymmärrettävää toki on, että kolumnisarjan yleinen teema on sellaisen mielikuvan saattanut aiheuttaa. Sen tulkinnan kolumnista korjaisin. Kolumni ei myöskään ohjaa sortamaan tai alentamaan ketään, vaan jokaista kasvamaan täyteen potentiaaliinsa. Jos jotain urheiluun viittaavaa tässä yhteydessä haluaa pohtia, on se, että menestyneet urheilijat ovat matkallaan hävinneet ja epäonnistuneet enemmän kuin muut.
Joka tapauksessa keskustelun pyrkimys on selvä: Löytää riittävä yhteisymmärrys ja tasapaino kapealta harmaalta alueelta, jossa mikään ei ole täydellistä, eikä lopullista totuutta ole.
Liikkamaikan kuperkeikka on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnipalsta, jolla Lapin ammattikorkeakoulun opettajat kirjoittavat liikunnan, urheilun ja hyvinvoinnin ilmiöistä. Petteri Pohja on yksi palstan kirjoittajista.