Petteri Pohja ylistää kilpailemista Uusi Rovaniemi -lehden Liikkamaikan kuperkeikka -palstalla julkaistussa kolumnissaan . Kilpailu opettaa Pohjan mukaan: ”ellet taistele, jäät pahnan pohjimmaiseksi. Elämä on rankkaa, epäoikeudenmukaista ja armotonta”.
30-vuotisen sodan melskeissä ajatuksiaan muotoillut filosofi Thomas Hobbes (1588–1679) oli samoilla linjoilla. Hänen mukaansa elämä luonnontilassa, eli ennen yhteiselämälle sääntöjä asettavaa hallitsijaa, oli julma, raaka ja lyhyt, ”kaikkien sotaa kaikkia vastaan”. 2000-luvulla tilanne on nyt parempi. Ihmisen tieteen ja yhteiskunnan sekä avuliaisuuden ja sosiaalisen yhteistoiminnan ansiosta muutkin kuin ”vahvat” voivat toimia yhteiskunnan arvokkaina jäseninä.
Ajatus siitä, että kilpailun vaihtoehto olisi ”tasa-arvoinen utopia”, joka olisi kilpailua paljon pahempi, on kovin moniselitteinen ja ideologinen. Pohjan mukaan ”jos kaikki on tasa-arvoista ja jokainen on tasa-arvoinen, se tarkoittaa sitä, että millään, eikä kenelläkään ole enää mitään väliä”.
Ymmärrän, että kilpailuajattelun puitteissa tasa-arvon ajatus voi tuottaa arvottomuuden kokemusta ja siksi päänvaivaa kummallisine tulkintoineen. Mutta ongelma ei ole niinkään tasa-arvon ihanteessa kuin äärimmäisessä kilpailuajattelussa.
Tasa-arvoon ei kuulu se, että millään tai kenelläkään ei olisi väliä, vaan kaikilla on väliä. Tämä ei vähennä kenenkään arvoa, mutta se lisää hyvän elämän mahdollisuuksia. Liberaalissa yhteiskunnassa emme halua ääneen sanoa, että ”kaikkien panos ei ole yhtä arvokas”.
Kuka meistä olisi niin viisas ja hyvä, että tietäisi ansioiden lopulliset mittapuut? Kun varmaa tietoa ei ole, niin miksi toisten arvoa pitäisi ehdoin tahdoin alentaa? Tällaista on tavattu kutsua julkeuden, röyhkeyden ja ylimielisyyden nimityksellä.
Historialla on opetuksensa siitä, mitä seuraa, kun toiset ihmiset nähdään alempina. Kilpailu ei opeta Pohjan toivomalla tavalla ”kuinka hienoa erilaisuus on!”, vaan se arvottaa ihmisiä samoilla mittapuilla. Kiinnostavaa ei ole yksilöiden loputon erilaisuus ja moninaisuus, vaan menestys jossain kaikille samassa mittapuussa.
Kilpailu on Pohjan mukaan ”symbolisesti taistelua elämästä ja kuolemasta”. Tämä ajattelumalli liittyy vanhaan evoluutioteorian sosiaalidarvinistiseen muunnokseen. Nykyaikaisessa evoluutioteoriassa elämä ei ole enää vain olemassaolon taistelua tai kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Kyky välttää kilpailua edistää ryhmän selviytymistä ja lisääntymismenestystä samoin kuin yhteistyökyky, empaattinen vuorovaikutus ja vastavuoroinen auttaminen.
Mutta Pohjan mukaan kaatunutta lasta ei parane auttaa ylös. Jos auttamisesta pidättymistä opetetaan myös lapsille esimerkiksi hiihtokilpailuissa, saamme kuulla entistä enemmän kasvattajien ”älä auta!” huutoja katsomoista. Terveen lapsen omatunto kehottaa auttamaan kaatunutta toveriaan, mutta toistuvat ”älä auta!” kehotukset tukahduttavat omatunnon äänen. Näin kasvatetaan kovasydämisiä, omatunnoltaan paatuneita ja epäempaattisia moraalisia toimijoita, joiden yhteistyökyky ei ole paras mahdollinen.
Kirjoituksen lopussa Pohja antaa ymmärtää, että ”vähemmän äidillistä empatiaa” ja enemmän ”vaativaa isänrakkautta” johtaisi parempaan menestykseen. Ei johda, sillä empatia on tarkoittaa kykyä samaistua toisen asemaan, jota tarvitaan maailman ymmärtämisessä. Empatiakyvytön ja paatunut ihminen ei ole erityisen viisas, luova ja yhteistyökykyinen vaan katsantokannoiltaan rajoittunut.
Pohjan ”on parempi olla soturi puutarhassa, kuin puutarhuri sodassa” -lause voidaan tulkita osaksi ikivanhaa maskuliinisuuden kuvastoa, joka kuvaa kovin haurasta, pinnallista ja epävarmaa miehuuden ihannetta. Ihmiskunta voi selvitä ekososiaalisista haasteistaan lähinnä luopumalla vanhentuneista patriarkaalisista ja tuhoisista ajattelumalleista ja oppimalla vilpittömän omatunnon kuuntelua sekä empatiaa.
Kiitos Pohjalle keskustelupuheenvuorosta! Keskustelua todella tarvitaan.
Kirjoittaja Jani Pulkki on viime marraskuussa väitellyt kasvatustieteen tohtori. Hänen väitöskirjansa käsittelee kilpailua otsikolla "Kilpailun kasvatuksellisista ongelmista. Hyveitä 2000-luvulle".