Superheterous ja 1980-luvun toimintaleffojen mieskuva olivat syypäitä siihen, että lopetin jääkiekkoilun täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Egomiekkailu ja laumakeuliminen eivät olleet juttuni.
Orastava identiteettini ei mahtunut 1990-luvun lätkäjätkän muottiin, vaikka olin pelannut lapsesta asti. Vaihtoehtoina oli joko purra hammasta ja treenata tai lyödä hokkarit naulaan. Kaukalon ulkopuolisista syistä päädyin jälkimmäiseen.
En käynyt jäällä saati seurannut jääkiekkoa yli vuosikymmeneen, kunnes eräänä talvena nousi valtava polte päästä ulkojäille. Kentällä huomasin, että rakastin lajia edelleen. Harmikseni olin viettänyt lätkäjunnun elämää 20 vuotta liian aikaisin.
Helsingin Sanomat julkaisi viikko sitten jutun Anna-Leena Ojalan tekemästä tutkimuksesta, joka seurasi 18–20-vuotiaiden junioripääsarjan kiekkoilijoiden elämää. Ojala kulki mukana treeneissä, pelireissuilla, arjessa ja illanvietoissa.
HS:n mukaan Kaukalossa kasvaneet -etnografiaan osallistuneet nuoret nykypelurit lähinnä naureskelivat stereotypialle ultramaskuliinisesta jääkiekkoilijasta, joka minun aikanani oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Myytti elää edelleen, vaikka laji ja sen kulttuuri ovat ottaneet harppauksia kohti avoimuutta.
Sen näkee kirkkaimmista nuorista tähdistämmekin: vaikka pukeutuminen on vieläkin huvittavan homogeenista ja samat kiekkojargonit edelleen kierrossa, pelaajat ovat fiksuja, kielitaitoisia ja avarakatseisia ihmisiä. Määrätietoisia huippu-urheilijoita, jotka tiedostavat elämässä olevan tärkeämpiäkin asioita kuin jääkiekko.
Vasta aikuisena ymmärsin, kuinka paljon elämäntaitoja sain jääkiekolta: työnteko yhteiseen tavoitteeseen, pientenkin asioiden tekeminen niin hyvin kuin voi, muiden huomioiminen, vastustajan kunnioittaminen ja epäonnistumisten käsittely. Päälle hyvä kuntopohja ja pelisilmää pariin voittoonkin.
Samoja asioita opin jalkapallossa, jota pelasin myös koko nuoruuteni. En ikinä ymmärtänyt, miksi jalkapallofanius on kulturellia, mutta lätkäfanius junttien juhlaa. Asuessani jalkapallon emämaassa Iso-Britanniassa tapasin paikallisia faneja. Noihin kavereihin verrattuna härmäläinen kendojanari on aika fiksu jätkä.
Mihin tämä kaikki liittyy? Siihen, että Rovaniemellä on loistavat puitteet jääpeleille kentillä ympäri kaupungin. Kelit alkavat olla makeimmillaan – heitä putket jalkaan ja nappaa torspo käteen. Se on hauskaa, olitpa professori tai pensalenkkari.