Kolumni

Ko­lum­ni: Ro­mah­din niin to­taa­li­ses­ti, että tai­de­maail­ma alkoi suh­tau­tua minuun va­ka­vas­ti

Sonja Huhtaniska on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti, toimittaja, taiteilija ja mielenterveyskuntoutuja, joka asuu puoliksi Rovaniemellä ja Tampereella.
Sonja Huhtaniska on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti, toimittaja, taiteilija ja mielenterveyskuntoutuja, joka asuu puoliksi Rovaniemellä ja Tampereella.
Kuva: Jussi Pohjavirta

Entisessä elämässäni olin toimittaja. Työ oli merkittävä osa identiteettiäni ja minulla näytti olevan lupaava tulevaisuus.

Sitten sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Tulevaisuuden näkymät haihtuivat. Minusta tuli mielenterveyskuntoutuja, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen ollut vuoroin sädehtivän hyväntuulinen supersuorittaja ja lamaannuttavan masentunut ihmisraunio. Puolisoni onkin antanut minulle lempinimen: Mielialahäirikkö.

Nykyään minulla on toimiva mielialalääkitys, mutta sairauden aiheuttaman uupumuksen vuoksi en ole kyennyt tekemään töitä 20 kuukauteen. Niinpä minua jännittää kovasti, kun astun rovaniemeläiseen kauppakeskukseen ja lähestyn tuntematonta ihmistä kynän ja lehtiön kanssa. Osaanko enää?

En tiedä, mutta aion yrittää. Olen päättänyt, että tänään on uuden elämäni ensimmäinen työpäivä.

"Toivotamme toisillemme onnea. Sopeutumisprosessimme ovat vasta alussa, mutta ainakaan emme kamppaile yksin."

Usein minun on vaikea hyväksyä sairauteni asettamia rajoituksia. Siksi pyydän kolmelta rovaniemeläiseltä vertaistukea kysymällä:  “Mihin isoon muutokseen sinun on ollut pakko sopeutua?”

Kohtaan ensimmäisenä Marjan, joka on saanut hiljattain osteoporoosi-diagnoosin. Sairaus tekee ihmisestä murtumaherkän, joten naisen on punnittava jokaista liikettään. Hän joutuu jopa miettimään, uskaltaako nostaa lastenlastaan syliin.

Minun on helppo samaistua Marjaan, vaikka sairautemme ovat erilaiset. Siinä missä Marjan on tarkkailtava kehoaan, minun on monitoroitava mielenliikkeitäni. Kuntoutumisvaiheessa pienetkin muutokset horjuttavat tasapainoa.

Toivotamme toisillemme onnea. Sopeutumisprosessimme ovat vasta alussa, mutta ainakaan emme kamppaile yksin.

Seuraavana tervehdin Saanaa. Saanan elämän suurin muutos on ollut äidiksi tuleminen. Yhtäkkiä häntä tarvittiin jatkuvasti, eikä omaa tilaa jäänyt. Toisaalta perhe on tuonut valtavasti onnea.

Onko kaksisuuntainen mielialahäiriö tuonut elämääni mitään hyvää? Vastaus on kyllä.

Esimerkiksi sen, että sietämättömät tunnekuohut herättivät tarpeen tehdä taidetta. Romahdin niin totaalisesti, että taidemaailma alkoi suhtautua minuun vakavasti: joulukuussa 2019 Tampereen taidemuseo osti ”Masennusposti – DAILYhateMAIL” -teokseni kokoelmiinsa.

Viimeisenä tapaan Miikan, joka on sairastanut lapsesta saakka reumaa. Ajan mittaan hän on sopeutunut sairautensa asettamiin rajoituksiin siinä määrin, ettei enää ajattele asiaa.

– Se ei ole haitannut minua vuosiin, mies kohauttaa olkiaan hymyillen.

Voinko minäkin joskus sanoa noin? Ehkä. Toistaiseksi täytyy vain olla kiitollinen näistä 30 minuutista, jotka jaksoin tänään tehdä töitä.