Kolumni

Kolumni: Pimeässä kahahtaa – pöllöjen yö appiukon hirvitornissa

Tapio Nykänen on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti, rovaniemeläinen yhteiskuntatieteilijä ja koskimeloja.
Tapio Nykänen on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti, rovaniemeläinen yhteiskuntatieteilijä ja koskimeloja.
Kuva: Anssi Jokiranta

Askel, toinen, riitteeseen jäätynyt jänkä rouskuu. Arvelen, että ääni kuuluu ainakin kilometrin päähän. Kuitenkin aivan liian kauas.

Pellon aukko erottuu valkeampana harmautena mustan metsän seinistä. Pilvet roikkuvat näkymättömissä korkeassa tummuudessa. Aivan yhtenäinen pimeä katto ei ole. Väliin pilkahtaa varovasti uusi kuu, ujo ja heikko.

Ylitän kanavan. Koitan varovasti jalalla lankkua ja hiivin ylös penkkaa. Viimeiset kymmenet metrit täytyy mennä naakimalla, aivan hitaasti, pysähdellen. Hirvet tietysti kuulevat rapinan aamuyössä ja kohottelevat päitään pellon suojaavassa pimeydessä. Yritän olla kuin itsekseen tohahtava tuuli ja pajukkoa heilauttava kettu.

"Hirvet tietysti kuulevat rapinan aamuyössä ja kohottelevat päitään pellon suojaavassa pimeydessä."

Kiipeän näkösuojan takana varovasti torniin. Aseen perä heiluu, mutta ei kolahda tikkaisiin. Asettelen kiväärin seinää vasten ja kokeilen, että varmistin on päällä. Hengittelen varovasti ja lasken kuulosuojaimet penkille.

Vielä on niin pimeää, että kiikarilla ei oikeasti näe mitään. Silti mustassa seinämässä näyttää olevan hahmoja, jotka leijuvat, keijuvat, ovat olevinaan jonkin muotoisia. Selvä sonni se on, tai ehkä lehmä vasikan kanssa…tai nuolukiven takana oleva pensas, omituisesti violettiin taittuva?

Appiukko on rakentanut hirvitornin. On kyntänyt ja viljellyt riistapellon. Viime viikolla joku oli ajanut pellon reunoja mönkijällä ja jyrännyt Hirvi-Dianat nurin melko laajalta kaistalta. Sekös miestä raivostutti. Potkaisi kiikkustuoliin vauhtia, kirjoitti someen ja tulosti tielle suuren kyltin. Hirvenmetsästys käynnissä, kulku kielletty.

Nuolukivellä on riistakamera. Yhtenä yönä sitä oli tuijottanut mahtava sonni. Oli silmännyt kauan ja suoraan kameraan.

Kuvaa katsoessa tuntui kuin olisi katsonut erikoisempaa isäntää silmiin. Ei sillä täyttä ymmärrystä ollut, mutta ei pahoja aikeitakaan. En ole varma, haluanko, että sarvipää-äijä on kivellä nytkin. Jos on, tulee hänestä makkaraa ynnä muita jalosteita.

Lokakuun puolella pellolla on riittänyt elämää. Hirviä, kauriita, kettuja, jäniksiä. Kummallinen paikka oikeastaan. Samassa sijainnissa turvasatama ja tappomies tornissa vahtimassa.

Yössä kahahtaa! Mutta se on vain lentävä pimeys, luultavasti hiiripöllö. Tänä syksynä ei ole ollut paljoa myyriä, eikä pöllöjäkään sitä mukaa niin paljoa kuin joskus. Eräänä syksynä käyräkynnet liitelivät pimeässä aivan läheltä päätä, vähän kuin ärtyneinä siitä, että ruokapöydällä kuljetaan likaisilla saappailla.

Nyt alkavat ääriviivat hahmottua. Erotan kiikarilla valkoisen nuolukiven, tai ainakin arvelen niin. Kohta on hämärän, liikkeelle lähdön, alun ja lopun aika.