Terveisiä tulevaisuudesta! Menin sinne käymään tuossa viime perjantaina. Silloin tapahtui jotain, mitä ei pitänyt voida käydä koskaan, sillä eihän minulle tai minun aikanani. Hurja kysymys kuuluu: jäinkö uuteen paikkaan lopullisesti?
Mitenkään onnekkailta viime päivät eivät ole tuntuneet. On kuin jonkinlainen yhteinen muutoksen aalto olisi kulkenut kaikkien läpi kuin sumusta ilmestyvä kummituslaiva pienestä pelokkaasta soutajasta. Kun painajaismaisesta kaaoksenhallinnasta siirrytään hallitumman toimimisen tilaan, herää kysymys: mitä seuraavaksi?
Konkreettinen, kollektiivinen kriisi tarjoaa mahdollisuuden muutokseen. Arkisten pienkriisien ohella puhutuimpia poikkeustiloja on myös ilmastonmuutos. Sekin kriisi on jo avustuksellamme lipunut kaikkialle, ja vielä ihan neniemme edessä, keskellä kirkasta päivää.
Hämäävän muutoksesta tekee se, että se ei ole kertarysäyksellä näkyviin tullut saatika ohimenevä, vaan vähitellen rakennettu uusi normaali. Monet muutokset kyllä antavat merkkejä itsestään, kunhan niitä vain huomaa tarkkailla.
Normaalista poikkeavina hetkinä huomaa, pyyhkiikö meillä hyvin, vai voisiko omaa tai ympäröivien yhteisöjen tapaa suhtautua asioihin muuttaa. Kestävien systeemien ytimessä ovat yleensä monimuotoisuus, tuhlailevuus ja löysyys. Liian paljon, liian monenlaista ja liian aikaisin on juuri tätä – tuhlailevaa, löysää, monimuotoista.
Kotivara on konkreettinen turvallisuuden yksikkö: olen varautunut johonkin, mistä vielä en tiedä, mutta olenpahan varautunut, eli voin vähän rentoutua. Ennakointi antaa helpotusta silloin, kun on jo ihan pakko.
Vaikka hädän hetkellä yhteisvastuullisuus käsittääkin tasavertaisesti kaikki ihmiset, helpointa on tukea vieressäsoutajaa. Mitä tiiviimpi ympäröivä verkosto on, sitä turvallisemmin voi kohdata uusia uhkia ja mahdollisuuksia.
Pienyhteisöissämme elää tämän päivän osaavia kyläseppiä ja kenttäsahureita, tekemisen tavat vain ovat muuttuneet. Kun kaikkea ei tehosta ja ulkoista, monipuolista osaamista säilyy turvana myös lähellä.
Vakavissakin kriiseissä hyvää on oppimisen mahdollisuus. Kun tilanne tasaantuu hieman, on tärkeä hetki aistia ympäristöään: mitä meillä jo on, mikä siitä on vaalimisen arvoista ja mistä voitaisiin luopua. Sen, mitä kriisistä ottaa opiksi, voi osittain valita.
Voisiko vähemmän, lähempänä ja porukalla olla sittenkin parempi kuin mahdollisimman paljon, mahdollisimman kaukana ja minulle henkilökohtaisesti? Voisiko olla niin, että perjantai kolmastoista olikin jollain vielä näkymättömällä tavalla onnenpäivämme?