Oudot katoamiset, rikosmysteerit ja kylmäveriset murhat ovat peruskauraa suositun true crime -lajityypin podcasteille, tv-ohjelmille ja kirjoille.
Tarjontaa on runsain mitoin: Tiger King (Netflix), Murhan dna (Yle Areena), Dirty John (Netflix), Atlanta's Missing and Murdered: The Lost Children (HBO)...
Tosielämän rikoksiin perustuva viihde koukuttaa realityn kyllästämässä maailmassa, mutta sitä kulutetaan usein salaa. Eikä ihme. Mielessä jyskyttää: onko oikein repiä viihdettä toisten kärsimyksestä tai glorifioidaanko tässä nyt rikollisia?
Siksi hämmennyin, kuinka helposti huomasin koukuttuvani lajin podcasteihin. Miksi? Enhän ole mikään suuri dekkareiden ystävä, ja kauhufiktiokin minulle usein liikaa. Toisaalta edustan juuri lajityypin kohderyhmää, naisia.
"Kadonneen valkoisen naisen syndrooma"
Aloitin Yle Areenan Viimeinen johtolanka -sarjasta, joka keskittyy vuonna 1999 kadonneen 16-vuotiaan koripalloilija Raisa Räisäsen tapaukseen. Rikostoimittaja Marko Niemen sarja on journalistisella otteella tehtyä true crimea, joka ei perustu pelkkiin spekulaatiohin, vaan huolelliseen taustatyöhön, asiantuntijoiden ja uhrin läheisten näkemyksiin. Jokainen väite myös perustellaan.
Lajityypin toisessa päässä on sosiaalipornomainen tirkistely ja sensaatiomaiset spekulaatiot.
Viimeisen johtolangan kolmas jakso kyseenalaisti yllättävällä tavalla myös ohjelman teon. Se toi esiin media- ja yhteiskuntakriitikoiden käyttämän "kadonneen (kauniin) valkoisen naisen syndrooman", jolla viitataan siihen, että nuorten naisten salaperäiset katoamiset saavat huomattavasti enemmän mediajulkisuutta suhteessa eri etnisestä taustasta tuleviin ja miehiin. Taustalla vaikuttaa neito pulassa -tarinaperinne.
Kehä on valmis, sillä podcasteissa nousevat esiin usein jo valmiiksi paljon julkisuutta saaneet tapaukset.
Itsekin tempauduin mukaan huhtikuussa kadonneen yhdysvaltalaissotilaan Vanessa Guillenin tapaukseen, jota käsiteltiin esimerkiksi naisten katoamistapauksiin keskittyvässä yhdysvaltalaisessa Crimeaholics-ohjelmassa (muun muassa Spotify). Heinäkuussa Guillenin jäänteet viimein löytyivät. Tapaus järkytti niin, että perehdyin myös sen uutisointiin.
Salapoliisileikki viehättää
Spotify-palvelusta tutuiksi tulivat Jäljillä, Maanantaimysteeri, jo selvitettyjä tapauksia ruotiva Murha joka tapahtui, Hämärässä ja Kylmiä väreitä. Niiden perusteella voisi päätellä, että Suomessa true crime on varsin asiallista, vaikka välillä sorrutaan liikaan spekulointiin.
Jos tässä yhteydessä voi puhua iloisista yllätyksistä, sellaisia ovat olleet esimerkiksi tietoiskutyyppiset osiot, joissa on puhuttu esimerkiksi lähisuhdeväkivallasta. Tilastojen valossa lähisuhdeväkivalta on etenkin naisiin kohdistuneiden rikosten ikävää valtavirtaa.
Kuten fiktiossa, myös true crimessä yksi oleellinen osa viehätystä on "salapoliisileikki", jossa saa hetken tuntea olevansa välkky rikostutkija, joka yhdistelee nerokkaasti johtolankoja. Samalla voi tutkailla omia pelkojaan turvallisen välimatkan päästä.
Koukutuin mutta samalla huomasin true crimen liiallisen kulutuksen ruokkivan ikäviä epäluuloja ja ajatuksia maailman pohjattomasta pahuudesta.