Pyörätie oli tänään kapea ja muhjuinen. Harmitti, kun ei päässyt kulkemaan helposti. Tästä täytyy sanoa jollekin!
Turhan usein kysytään ensin, kuka on syypää, vaikka oikeasti pitäisi kysyä: mitä tapahtuu ja etenkin miksi. Myllertyvässä maailmassa korostuu entisestään taito olla nykyhetkessä niin, että ymmärtää menneen olemuksen ja tulevan mahdollisuudet.
Kuten ei nykyisyyskään ole pelkkää mustaa marrasta tai valkoista vitiä, myös tulevaisuus on monenkirjava. Jotain muuttuu, mutta mitä? Ja ennen kaikkea: millaiseksi kuvittelen sen muutoksen?
Omassa nykyisyydessään elellessä sitä helposti pitää omaa maailmaansa normaalina ja kaikkea muuta vähän outona. Sen sijaan, että on joko-tai onkin sekä-että. Ei ole pelkkää huonosti aurattua tietä, voi olla sekä uudella tavalla vaihteleva sää ja auraajalle tuntematon kadunpätkä että pyörän renkaan alla ikävästi nuljuava muhju ja ahtaasti kulkeva vastaanpolkija. Nykyajan kolikoissa vain tuntuu olevan enemmän kuin kaksi puolta.
Maailmassa on yhä enemmän ihmeellisiä asioita, jotka outouskummastuttavat, ilmastoahdistavat ja uutuuspelottavat meitä vuoroin loskassa ja lumessa kahlaajia. Kumpi on ihmeellisempää: se, että jänis ymmärtää vaihtaa talvipuseroon vai että tammikuussa ei ole ikiaikaisia poskienpalellutuspakkasia?
Jos valkoisuus osuu mustaan marraskuuhun, ketulla on juhlat. Jos tammikuussa sataa vettä, huopikkaat kastuu. Molemmissa jokin on toisin, toinen muutos vain on tutumpi.
Muutosta on vaikea hallita, tätä hetkeä helpompi. Parasta tulevaisuudessa on se, että jokainen voi tehdä sitä juuri nyt. Parempaa kohti voi mennä tarttumalla toimeen itse ja yhdessä. Jos tänään valitsee hyvin, voi saada tulevaisuudessa jotain vieläkin parempaa, jota ei osaa vielä edes kuvitella.
Tulevaisuutta maalaillessa on syyttävän sormen sijaan parempi käyttää ymmärrykseen pyrkivää puhetta. Kohteliaasti lausuttu toive muuttuu helpommin teoksi kuin tyytymätön jupina tai paikalta häipyminen. Harmittavien asioiden purkaminen sanoiksi niin, että ne alkavat kuulostaa mukavalta, on kunnioitettava taito.
Taidankin keskittyä nokittelun sijasta pyrkimykseen ymmärtää; hei auraaja, pystyisitkö ensi kerralla ajamaan leveämmin? Olisi mukavampaa suihkia sukkelammin kyliltä kotiin. Tiedän, että minua harmittaa nyt, mutta se on minun harmitukseni. Kiitos paljon!
Myös auttamisalttius lisääntyy, kun huomaa toisen olevan tasavertainen pallontallaaja ja yhtä ihmeissään muuttuvasta maailmasta kuin itsekin on. Mukavien ihmisten ympäröimänä on – no, mukavampaa olla.