Näiden outojen aikojen mukaviin puoliin kuuluu, että ihmiset ovat alkaneet ideoida hyvän mielen tekemistä kotoilupäiviin.
Kaverin kanssa tuli sovittua, että kirjoitellaanpa toisillemme kirjeitä. Paperikirjeitä! Kuinka eksoottista! Edellisen paperikirjeen laatimisesta taitaa olla viisi vuotta, ja silloinkin se tuntui todella jännittävältä.
En muistanutkaan, kuinka tärkeä rooli kirjeillä on ollut elämässäni. Paperikirjeiden välityksellä syntyi ensimmäinen varsinainen, kihlaukseenkin johtanut seurustelusuhteeni, samoin muutamat pitkäaikaisimmista ystävyyksistäni.
Ensimmäinen sähköinen tutustuminen taisi tosin tapahtua vielä kirjettäkin muinaisemman median kautta: yliopiston Unix-päätteiden Talk-ohjelmalla. Systeemi välillä sekoili ja matrixinvihreä teksti saattoi päätyä jonkun aivan uuden tuttavuuden näytölle.
Kirjeillä tuli hoidettua myös arkista yhteydenpitoa muidenkin kuin viranomaisten kanssa. Vaikka en ole vielä viittäkymmentäkään, olo on kuin permikauden alkunisäkkäällä kun ajattelee, että ensimmäisinä opiskeluvuosinani en omistanut edes lankapuhelinta.
Käyttöä oli paitsi puhelinkopeille, myös kirjeille ja korteille, jotka tuolloin saapuivat yleensä myös perille. Varsinkin jos ne vei nyrkkipostina.
Nyt kynään tarttuessa mieleen nousivat ensiksi käyttöliittymän puutteet sähköiseen kirjoitteluun verrattuna. Viestin kulku on hidasta ja yhä epävarmempaa. Linkit eivät toimi, emojit täytyy piirtää itse.
Vaan ne hyvät puolet! Emojit saa piirtää itse juuri mieleisikseen. (En pahemmin kanna huolta suomen kielen rappiosta, mutta kyllähän se riipii, että ihmiset raapustavat nykyään vessan seinäänkin sydämen sijasta <3.)
Voi valita paperin, hienon käsintehdyn arkin tai sitten printin, jonka toisella puolella on jotain jännittävää. Voi ilmentää persoonaansa ja fiiliksiään käsialan kautta – toki se voi joidenkin kohdalla haitata kommunikaatiota.
Ja kirjeen mukana kulkevat sellaisetkin liitteet, joita sähköpostitse ei voi lähettää.
Eksän kanssa syntyi käsite Wallet Museum. Se ei aluksi liittynyt kirjeenvaihtoon vaan kuvasi vain sitä, että minulla oli taipumus jemmata lompakko täyteen mitä kummallisimpia lipareita. Mutta museokokoelmalle oli käyttöä kirjoitellessa, kun kuoreen saattoi sujauttaa jonkin surrealistisen kombon arkiston aarteita.
Kaverille taidan liittää nyt mukaan istanbulilaisen ravintolan kosteuspyyhkeen ja tilkun muinaisesta kudontakokeilusta. Ja jotakin vielä lisäksi.