Kolumni

Kolumni: Jo on aikoihin eletty


-
Kuva: Elli Alasaari

Vuosikymmenen vaihde on tuonut mielen ulottuville veikeitä aikapohdintoja. Ensinnäkin, marraskuuta kesti etelässä ainakin 113 päivää. Liekö siellä siirrytty tälle vuosikymmenelle lainkaan? Sunnuntaita on jatkunut tätä kirjoittaessa 33 päivää ja tulee kestämään toiset mokomat. Ja kuitenkin tuntuu siltä, että tämä aika alkoi eilen, mutta on kestänyt ikuisuuden.

Kesäaika hilautui tänä vuonna elämään salakavalasti. Kukaan ei muistuttanut.

Aika nytkähti tunnilla eteenpäin ilman perinteistä oikean ajan varmistuskierrosta asunnon kaikista kelloista ja lopuksi googlettamalla ihan varmuuden vuoksi.

Tuli kesäaika, ja sitten takatalvi sinne, missä talvi oli ehtinyt olla. Samaan aikaan talvi alkoi siellä, missä se ei vielä ollut alkanut.

Jonnekin talviajan, kesäajan ja takatalven väliin tuli poikkeusaika. Ennen maaliskuun puolenvälin tienoota aika soljui eteenpäin, kunnes veteen piirtyi niin leveä viiva, että sen toinen laita on horisontin tuolla puolen. Kevään ja joskus alkavan toisen ajan väliin on ujuttautunut ikuisuuden railo. Aika on poikennut reitiltään; tässä ajassa on enemmän kuukausia, viikkoja ja päiviä, kuin normaalisti. Tuntuu, että sisäinen aika on venähtänyt kuin kellot Salvador Dalin teoksessa Muiston pysyvyys vuodelta 1931.

Ennen poikkeusaikaa elettiin epävarman tulevaisuuden aikaa. Yhteiskunnassa se on näyttäytynyt epämääräisenä ahdistuksena oman elämän tilaa ja maailman tilaa kohtaan.

Sitten epämääräinen tulevaisuus tuli ja sen epävarmuus osoittautui erittäin varmaksi.

Kun epävarmoja aikoja ei tarvitse enää odotella, ihmisissä on pilkahtanut toivo: tästä selvitään!

Epävarmojen aikojen sijaan on ryhdytty odottamaan normaalia aikaa, vanhoja hyviä aikoja. Vanhat hyvät ajat tuskin tulevat, koska aika ei kulje taaksepäin, vaikka sääolosuhteet saattaisivat viitoittaa muuta. Aika ei myöskään jää paikoilleen, vaikka venähtänyt sunnuntai tai marraskuu saattavat oman aikakokemuksen jähmettää.

Ja jos elämään onkin nyt laskeutunut ikuinen sunnuntai, voi sen tuoman lisäajan tuntuman käyttää surutta miten parhaaksi näkee; nauttimalla siitä, että on nytten kun eikä miettimällä sitä sitten kun.