Antti Syrjäniemen tunnettu kupletti kertoo eräästä 1920-luvun oikeusjutusta: opettaja John Scopes oli rikkonut Tennesseen lakia kertomalla evoluutiosta. ”Apinako niin paljo muuttuupi / johan siitä hulluki suuttuupi.”
Vaikka nykyään harva pahoittaa evoluutiosta mieltään, jopa eläinten älykkyyden tutkijat ovat langenneet outoon nurkkakuntaisuuteen. Monessa tapauksessa ihmisen näennäinen ainutlaatuisuus onkin ollut tulosta siitä, että ihmiset lähestyvät asioita omasta näkökulmastaan. (Aiheesta kiinnostuneelle voi suositella vaikkapa biologi Helena Telkänrannan kirjoja.)
Gibboneita arveltiin suuria ihmisapinoita tyhmemmiksi. Apinoille luotiin samanlaisia koeasetelmia: herkkupala juuri ja juuri ulottumattomiin, lähistölle keppi jonka avulla ruoan voisi vetää luokseen.
Simpanssit hoksasivat heti, kuinka on toimittava, gibbonit eivät sitten millään.
Mutta kuka olikaan tyhmä? Kädellistutkija Benjamin Beck kiinnitti huomiota gibbonien ominaislaatuun: lyhytpeukaloiset kädet sopivat loistavasti oksissa roikkumiseen ja hedelmien noukkimiseen. Sen sijaan ne eivät yksinkertaisesti pysty poimimaan keppiä sileältä lattialta.
Kykyä tunnistaa kasvot pidettiin pitkään vain ihmisen hallitsemana taitona (vaikka esimerkiksi itsehän en kasvosokeana tunnista juuri ketään). Asiaa selviteltiin testeillä, joissa simpanssien oli erotettava toisistaan – ihmisten kasvoja.
Miksi ei käytetty simpanssien kasvoja? Koska simpanssithan ovat kaikki samannäköisiä, perustelivat tutkijat.
Pitkään uskottiin, että muuten eteviksi tiedetyt norsut eivät läpäise peilitestiä (eli eivät ymmärrä, että peilissä näkyvä lajitoveri on oma heijastus).
Muuan boksin ulkopuolelta ajatteleva tutkija keksi vaihtaa ihmiselle suunnitellun peilin suurempaan, niin elefantti näki itsestään muutakin kuin vähän jalkoja. Sitten norsu tunnistikin itsensä.
Sitä mukaa kun ihmiskeskeisyydestä on päästetty irti, muusta eläinkunnasta on löytynyt yhä enemmän inhimillisinä pidettyjä kykyjä: mutkikasta kommunikaatiota, abstraktia ajattelua, leikkiä, teknologiaa, kykyä asettua toisen asemaan.
Muutamalla jutulla ihmiset voivat silti edelleen röyhistää rintaansa.
Toistaiseksi ei ole löydetty eläintä, joka osaisi kirjoittaa. Kovin mutkikas sivilisaatio ei pysyisi pystyssä pelkän aineettoman perimätiedon varassa.
Toiseksi: vielä ei tiedetä minkään eläimen esittäneen kysymyksiä, sen paremmin lajityypillisellä kuin ihmisenkään opettamalla kielellä.
Näillä kyvyillä sitten pääseekin aika pitkälle, hyvässä ja pahassa.