Äitini oli säästänyt joitakin kirjeitä kuolemaansa asti. Yhdessä tallennetussa kirjeessä lääkintäalikersantti Väinö Nykänen kertoo isäni kaatumisesta Talvisodassa.
Isäni oli Jalkaväkirykmentti 40:n toisessa pataljoonassa komppanian päällikkönä. Rykmentti voitti venäläiset Pelkosenniemellä 18.12.1939. Ensimmäinen pataljoona ajoi pakenevaa vihollista takaa Savukosken suuntaan. Toinen ja kolmas pataljoona siirtyivät Kemijärven itäpuolelle Joutsijärvelle.
Tässä on ote Väinö Nykäsen kirjeestä muisteltavaksi Kaatuneiden muistopäivänä, jota vietetään 18. toukokuuta.
”Joutsijärveltä hyökkäsimme Märkäjärvelle, jonne hänen tiensä päättyikin, vain pari viikkoa asemasodassa oltuamme.
Oli ilta 2.2.1940. Päivä oli hiljainen ja kaunis. Liikuimme linjoilla pitkin päivää kaikessa rauhassa, söimme ja keitimme kahvia illan hämärtyessä teltassamme. Telttamme oli tosin jo osaksi repaleinen, sillä monesti oli jo granaatti räjähtänyt aivan teltan vieressä.
Ihmettelimme vain, että kas kun teltta aina säästyi täysosumalta. Pojat pilkkoivat yöksi polttopuita, ja se pilkkominen taisi kuulua ryssille saakka, kun oli kuulas ilma ja pakkanen. Ryssä vain odotti hiljaa.
Kunnes kello 19.15 seudulla alkoi juuri telttamme ympärillä kuulua granaattien räiske. Keskitys alkoi juuri komentopaikalta, johon tuli granaatteja kymmenittäin. Heti taukosi juttu ja miehet hajaantuivat tehtäviinsä linjoilla.
Luutnantti määräsi yhden miehen kanssaan jäämään telttaan, me muut menimme ulos. Kului vain 3–4 minuuttia, kun näimme ja kuulimme, että nyt osui telttaan. Kohta ryömi ulos teltasta alikersantti Pajala puolipökertyneenä sanoen, että luutnantti ei puhunut mitään, makasi vain.
Kun räiske vähän hiljeni, ryömin teltan luo ja sen sisään. Taskulampun valossa havaitsin, että luutnantti yhä makaa, ja kun katsoin päätä, näin ettei hän ollut elänyt sekuntiakaan räjähdyksen jälkeen.
Sitä, mitä silloin näin ja tunsin, en voi Teille kertoa. Vein kiireesti viestin pataljoonan komentajalle, joka sai kyyneleet silmiinsä kuultuaan parhaan upseerinsa kaatuneen."