Ritva Kokkola: Linkola. Runoja, Atrain&Nord 2020.
Tuskin olen ainoa, jota säväytti Pentti Linkolan (1932-2020) eräässä haastattelussa antama vastaus kysymykseen, mikä häntä vakaumuksestaan huolimatta esti ryhtymästä ekoterroristisiin tekoihin. Vastaus kuului: ”Valoisan äitini katteeton optimismi.”
Inhimillisestä näkökulmasta asiaa katsova huokaisee helpotuksesta. Linkola itse ei vetäytynyt näkemyksestään, vaikka pidättäytyikin väkivallasta.
Onko ihmisen ja muun luonnon välille syntynyt sovittamaton ristiriita? Kumman puolelle taistelussa pitää tässä tapauksessa asettua? Ovatko kaikki keinot sallittuja taistelussa pahaa vastaan? Mikä on taistelun tai taistelusta luopumisen hinta ja mikä sen lopputulos?