Kes­kel­tä Ro­va­nie­meä löytyy kauppa, jonka su­loi­sen se­ka­mels­kan hal­lit­see yksi ihminen – Arvo Lai­ti­nen aloitti myy­mä­läs­sään vuonna 1951, kuun­te­lee maa­li­purk­kien kes­kel­lä oop­pe­raa ja seuraa tiu­kas­ti Mar­kus-se­dän antamaa ohjetta

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 5.10.2013

Maalipurkkien, mattojen ja tapettirullien sekamelskassa soi Jean Sibeliuksen viulukonsertto d-mollissa.

Klassinen on rovaniemeläisen maalikauppiaan Arvo Laitisen, 84, lempimusiikkia.

– Se soi täällä aina, paitsi jos radiossa laulaa nainen oikein korkealta ja tytär on liikkeessä, Laitinen sanoo.

– Silloin hän voi päättää, että pannaanpa tuo kiljunta pois, ennen kuin hiukset nousevat pystyyn.

Klassikko on Laitinenkin.

Kun nykyinen yrittäjä aloitti liikkeessään kokopäiväisesti tammikuussa 1951, Sibelius tuprutteli yhä sikareitaan Ainolassa ja suuri osa tämän jutun lukijoista oli syntymättä.

Yli 62 vuoden ajan Arvo Laitinen on myynyt maaleja, mattoja ja tapetteja.

Kuutena päivänä viikossa, vuoden ympäri, lomia juuri pitämättä.

Samalla liiketontilla, Maakuntakadun varressa, keskellä Rovaniemeä.

Tänäkin aamuna hän on myymälässä ensimmäisenä ja lähtee viimeisenä.

– Tässä iässä arvostaa jo säännöllisyyttä, Arvo Laitinen sanoo.

Asiakkaita kolmessa polvessa

Väri-Laitista ei ole luotu sutaisemalla.

Maalausliike E. Laitinen aloitti Maakuntakadulla vuonna 1937. Rovaniemi oli silloin vajaan 6000 asukkaan kauppala.

Tosin tietä puhuteltiin silloin Korkalokaduksi, eikä naapurissa ollut kuin jokunen puutalo ja niittyjä, joista Alaruokasen talonväki korjasi heinät joka kesä.

Suonenjokelainen Eino Laitinen oli noussut 1924 työmaiden perässä Savosta pohjoiseen ja perustanut Rovaniemelle 1933 oman, yhden miehen maalausliikkeen.

Kirkonkankaalta hän oli löytänyt suutarintytär Mimmi Tervon, jonka kanssa hän perusti perheen. Arvo syntyi 1929, Erkki 1931.

Alkuun yrittäjä asui perheineen Kokintiellä ja maalasi rovaniemeläisten mööpeleitä nykyisen Inapolun varrella seisoneessa hallissa, joka muutti käyttötarkoitustaan Erkki Toivaisen laitettua siihen elokuvateatterin.

Myynti oli Laitisen poikien mieleen. He saivat kylkiäisinä vuodeksi vapaan pääsyn elokuvateatteri Sampoon.

Nykyisellä liikepaikalla oli toiminut Rovaniemen ensimmäinen meijeri, ennen kuin makkaramestari Victor Huczkowski oli asettunut taloon perheineen.

Rakennus oli pieni kymmenelle Huczkowskille, mutta juuri sopiva neljälle Laitiselle.

Vaihtokaupassa maalarimestari antoi Kokintien rakennukset tontteineen ja tukun välirahaa, ja sai meijerin, jossa saattoi maalata ja myydä tarvikkeita.

Sen jälkeen Laitinen on pysynyt Maakuntakadulla kuin lasikuitutapetti.

– Meillä käy asiakkaita, jotka opin tuntemaan jo 50-luvulla. Ja paljon sellaisia, joiden isovanhempien kanssa olen tehnyt kauppaa.

76 vuoden aikana Laitinen on ollut tontiltaan pois vain kahdesti, evakossa.

Ensin sodan pyyhkäistyä Rovaniemen tuhkaksi 1944 ja uudestaan 1980-luvun puolivälissä, kun liikettä laajennettiin yhteistyössä naapurissa olevan hotellin kanssa. Uusrakentamisen ajaksi maalikauppa muutti Ruokasenkadun kulmaan, Laitisen toiseen liikekiinteistöön.

– Nykyinen tila on riittänyt hyvin, Arvo Laitinen sanoo ja pujottelee tuhansien maalipurkkien välistä liikkeen takaosaan, jossa mattorullat seisovat pilaristona.

– Tässä on 600 neliötä katutasossa, ja saman verran varastoa kellarissa.

Sinne emme nyt kurkista.

Emaliväri vuodelta 1939, täyttä tavaraa

Sekamelska. Siitäkin Väri-Laitinen on maakunnankuulu.

Talo tursuaa purkkeja, pulloja, pensseleitä, suteja, puhdistusaineita, matto- ja tapettirullia, värikarttoja ja työvälineitä.

Epäjärjestyksen hallitsee yksi ihminen.

Sen lisäksi, että Arvo Laitinen tuntee läpeensä maalit, matot ja tapetit, hän muistaa ulkoa useimpien hinnat ja paikat, mistä tavarat löytyvät.

– Itsehän minä olen monet niistä hyllylle laittanut.

Kauppias arvelee perineensä hyvämuistisuuden isältään.

– Kun myymälä on silmien edessä kuusi päivää viikossa vuodet ympäri, väkisinkin oppii. Tosin tällä iällä nimet alkavat jo unohtua.

Siis ihmisten, ei tuotteiden.

Väri-Laitisen vanhin tavara on vain kymmenkunta vuotta kauppiasta nuorempaa.

Yeddo emaliväri, Laitinen esittelee purkkia, josta löytyy kaikenlaisiin sisämaalaustöihin tarkoitettu hyvä öljylakkaväri.

– Metallipurkissa, siis vuodelta 1939.

Sodan jälkeen purkki oli osittain kyllästettyä pahvia.

Laitinen narskauttaa ruostuneen kannen auki ja hämmentää meisselillä.

– Täyttä tavaraa. Ennen tätä löytyi joka talosta, varsinkin keittiökalusteista.

Eniten on tainnut mennä Tikkurilan maalarinvalkoista, ”F157”, Laitinen luettelee takeltelematta. Ja Unicaa, ”vihertävä sävy, numero 224”.

– Siihenhän törmää vanhemmissa mööpeleissä joka paikassa.

Ja olisipa traktori, Massey Ferguson, se keltainen teollisuusmalli, ja maalauksen tarpeessa. Massikalle tehtyä maalia löytyisi Laitiselta purkkikaupalla.

Tapettinurkkauksessa moni törmää kuoseihin, jotka ovat nyt kuuminta retroa. Väri-Laitiselle ne hankittiin 1970-luvulla. Kun tekee kauppaa tarpeeksi kauan, samat trendit kiertävät takaisin.

Suurin osa tavarasta on tietysti uutta, eikä vain siksi, että useimmat maalit vanhenevat.

– Valikoimaa on uusittava, muuten ei pysy mukana. Pitää säilyä tatsi tavaraan.

Kaksi myymälää ja 22 myyjää

Ensimmäisen maalausurakkansa Arvo Laitinen sai kymmenkesäisenä.

Silloin hän maalasi kahteen kertaan – pikkuveljensä kanssa – puiset hautaristit, jotka isä-Eino viimeisteli talvisodassa kaatuneille.

Palkallaan Laitisen pojat ostivat polkupyörät.

– Veli oli vielä sen verran pieni, että päädyimme naisten malleihin.

Päätös oli kaukoviisas. Kun miesten pyörät kerättiin jatkosodassa rintamalle, Laitisen pojat sen kuin polkivat menemään.

Onnea ja vainua on tarvittu myöhemminkin.

Jälleenrakennuksen villeinä vuosina Laitisella työskenteli 35 maalaria. Kun Rovaniemi oli pykätty uudelleen, eikä voimalaitoksia vielä rakennettu, alkoi pudotus.

Apteekkari Lennart Skoglund oli osakkaana Peltosen rakennusliikkeessä, joka työllisti Laitista.

– Yhtenä aamuna Skoglung ilmoitti, että kaikki laskut kannattaa tuoda tänään. Huomenna he tekevät konkurssin.

Arvo Laitinen takoi paperit valmiiksi, ja ennen kolmea Eino Laitinen ehti Peltoselle, jossa hänelle laskettiin kouraan puolen vuoden tienestit.

Kohta luettiin lehdestä, että Peltonen oli mennyt konkurssiin.

– Silloin meni moni. Meillekin olisi voinut käydä kalpaten, jos puolen vuoden tulot olisi menetetty.

Viisastuneena Eino Laitinen luopui maalaustöistä ja keskittyi kaupanpitoon.

Myyntityössäkin oli parhaimmillaan 22 ihmistä. Se oli 70-luvulla, jolloin Laitinen lasitti myös ikkunoita ja myi muovitavaraa Ruokasenkadun kulmassa.

Kovia aikoja on tullut ja mennyt, mutta Väri-Laitinen on aina vain.

– Kova työ, tarkka taloudenpito, kohtuulliset hinnat ja hyvä, tietävä palvelu, Arvo Laitinen luettelee yrittäjyytensä kulmakiviä.

Viimeinen tuskin on vähäisin.

Laitisella käy asiakkaita, jotka tutustuvat maaleihin, ottavat värikartan ja neuvot – ja ostavat tavaran muualta.

– Hakevat meiltä vain sen palvelun, Arvo Laitinen tuumii.

– Mikäs siinä, mehän neuvomme. Mutta kauppa elää kaupanteosta.

Juuri nyt Laitinen työllistää oman väen lisäksi vain yhden ulkopuolisen.

Ala on keskittynyt lentokonehallien kokoisiin rautakauppoihin. Verkkokin vie asiakkaita, vaikka tulenarkaa tavaraa ei tuosta vaan lähetelläkään.

Pienen erikoisliikkeen ovi ei käy tiuhaan, mitä Arvo Laitinen ei jaksa harmitella.

– Tämä aika on tällainen, pian tulee parempi. Tässä on jo oppinut, että kuopat tasoittuvat aikanaan.

Ranskan ja tenniksen ystävä

Hiljaisessa myymälässä soi ranskalaisen Georges Bizet’n Carmen.

Arvo Laitinen on sekä Ranskan että oopperan ystävä.

Hän alkoi opiskella ranskaa jo 1950-luvulla, jolloin kielen taitavalle matkaoppaalle oli Rovaniemellä kovasti käyttöä.

– Ranskan ansiosta opin tuntemaan alamaailmankin, Laitinen virnistää ja tarkoittaa poliisikuulusteluja, joissa virkavalta on käyttänyt kauppiasta tulkkina.

Niin elämäntapa kuin työ hänelle onkin, yrittäjäveteraani on ehtinyt harrastaakin miehen iän.

Poliisilaitoksella hän kävi 55 vuotta, ennen kuin lopetti muutama vuosi sitten.

– Viimeisen munarosvon jälkeen sanoin, että etsikää jostain nuorempi tulkki, vanhan verenpaine nousee jo liikaa.

Tennistä hän pelasi 62 vuotta, usein neljästi viikossa, kunnes kuluma lonkassa pakotti luopumaan.

Nivelen väsyttyä Laitinen on turvautunut keppiin, eikä kävele enää töihin kotoa Lainaanrannasta, kuten teki vuosikymmenet.

– Terveys on sallinut työnteon. Flunssalta olen välttynyt yli kuusi vuosikymmentä, Laitinen sanoo ja kertoo penisilliinihoidosta, joka annettiin ankaraan angiinaan armeijassa 1950.

– Sillä kuurilla olen pärjännyt.

Hän kiittelee elinvoimastaan elämäntapojaan, jotka ovat säännölliset.

Hän nousee joka aamu viideltä ja menee nukkumaan yhdeksän jälkeen. Liikkeeseen hän tuli vuosikaudet vartin yli kuusi, nyt riittää puoli kahdeksan.

Vatsa pysyy kunnossa kaurapuurolla, jota Laitisilla keitetään jokaikinen päivä.

Markus-setä kehotti aina radiossa, että ”muistakaa, lapset, syödä aamupuuronne!” Minä olen ottanut sen hyvin kirjaimellisesti, Laitinen sanoo ja koputtaa päälakeaan.

– Tärkeintä on, että täällä kaikki pelaa. Niin kauan kuin pää ei jauha piimää, ei ole hätää.

Lomaa hän on pitänyt tavallisesti viikon vuodessa, ”paitsi viimeiseen neljään vuoteen en yhtään”.

– On niitä rästissä, lomia. Pitelen sitten, kun paremmin joutaa.

Niin, koskahan Laitinen joutaa?

Kun yrittäjältä on udeltu eläköitymisestä, hänellä on ollut vakiovastaus: kahden vuoden kuluttua. Ensimmäisen kerran hän sanoi niin 1990-luvulla.

Nyt hän on varovaisempi.

– Vuosi kerrallaan tässä mennään, hän toppuuttelee ja sanoo vähentäneensä työntekoa jo 1980.

– Hoidin itse kirjanpidon siihen saakka.

Kun yhtenä pääsiäispäivänä tilit eivät menneetkään tasan, ja minulta jäi sen vuoksi Lainaan porokisat näkemättä, jätin homman ammattilaisille.

Yritystä omistavat myös vaimo ja vanhin tytär. Molemmat ovat työskennelleet liikkeessä vuosia.

Tytön varassa on, jatkuuko lopulle 80 vuoden kauppiasperinne Maakuntakadun varressa.

– Yrittäjänä pitää uskoa alaansa ja siihen, että pystyy itse menestymään, Herra Väri-Laitinen linjaa.

– Olen sanonut tyttärelle, ettei ole pakko jäädä. Mutta ratkaisu pitää tehdä aika pian.

Jahka Arvo Laitinen jää eläkkeelle vuoden kuluttua – tai kahden, ehkä kolmen – hänellä on jo kalenterissaan jotain.

– Opettelen käyttämään kännykkää ja tietokonetta, hän lupaa.

– Varasin jo tyttärenpojan opettajakseni.

Puhelinkin on valmiina, ja liittymä. Tosin siitä on turha tavoitella isäntää, joka ei vastaa kännykkäänsä koskaan.

– Kun en tiedä, missä se on. Vaimo varmaan tietää.

Kuka?

Arvo Laitinen

Syntyi Rovaniemellä 1929.

Valmistui merkonomiksi Raahen Porvari- ja Kauppakoulusta 1949.

Aloitti kokopäivätyön isänsä, maalarimestari Eino Laitisen liikkeessä Maakuntakadulla vuonna 1951 oltuaan edeltävän vuoden armeijassa.

Kävi opiskelemassa myös 1953 Englannissa Leedsin kauppaopistossa ja 1959 Pariisissa kielikoulussa.

Siirtyi Väri-Laitisen liikkeenharjoittajaksi Eino Laitisen kuoltua 1974.

Perheeseen kuuluu vaimo Sari ja viisi tytärtä, joista vanhin voi jatkaa liikkeenpitoa.