Kolumni

Kekkoselta opittua – huomisen aikuiset eivät tiedä, miltä tuntuu tuntea

-

Sinä iltana kahvinkeitto kesti 30 minuuttia, tietä vessaan lapioin 60 minuuttia, sisällä hengitys lakkasi höyryämästä neljännellä tunnilla ja sauna lämpeni puoli päivää. Oli keskitalvi, mökki ikkunoita myöten lumen peitossa ja olo raukea.

Kotona voin supistaa nämä 690 minuuttia 40 minuuttiin. Ehkä jopa puoleen tuntiin, jos maltan olla jauhamatta kahvipavut käsimyllyllä. Ylimääräisistä 650 minuutista huolimatta jotain jää puuttumaan.

Johanna Venho kirjoittaa historiallisessa romaanissaan Ensimmäinen nainen Sylvi Kekkosen äänellä: ”Metsä on suoja, se sulkeutuu ympärille ja hengittää.” Minulle luonto on ainoa paikka, jossa todella hengähdän ja palaan takaisin omaksi itsekseni.

– En usko eksyväni, Sylvi Kekkonen jatkaa kirjan sivuilla kuin puhuisi ajatuksiani. Avotuntureilla voin usein nähdä polun polveilevan ylös alas kilometrien patikan päässä.

Kairassa elämän palikat asettuvat paikoilleen ja suunta on selvä – tuon joen mutkassa on ensi yön nukkumapaikka, keitinvesi ja turva.

– Me asumme tässä ajassa koko ajan viihtyisämmin, teemme kaiken helpommin ja nopeammin. Mutta sellainen ei minun luontooni sovi, Kekkonen kertoo.

Vaeltaminen on opettanut minulle, että vuorokaudessa on kaksi kellonaikaa. Aurinko nousee ja aurinko laskee. Kesällä aikaa ei oikeastaan ole, sillä on valoisaa läpi yön. Kiire syntyy ainoastaan silloin, kun leiriin pitäisi päästä ennen pimeää.

Tuntureiden sylissä aika hidastuu, vaikka kaupunkilaisen minuuteissa mitattuna arki metsässä on aikaa vievää.

Luonnossa liikkuessa olen oppinut haastamaan itseäni ja olemaan ankaruudesta kiitollinen. Teltan pystyttäminen ja kuksan tiskaaminen kanervan oksalla vaivuttavat minutkin onnen tunteeseen.

Jos Kekkonen todella on ajatellut, että metsäpoluilla elämän palaset loksahtelevat paikoilleen, on hän oivaltanut elämästä jotain sellaista, joka pitäisi osata säilyttää.

– Huomisen aikuiset, he halveksivat ankaruutta, ajattelee Sylvi Kekkonen.

Kun elämä koetaan sormenpäillä, kokemus on sama kuin päivän askareiden kutistuminen 690 minuutista 40 minuuttiin. Silloin ei tunne pakkasen puremia varpaita, ei tiedä millaista on herätä syyskuun aamuna keskeltä ensilunta tai syödä aamupuuroa viisi sääskeä jokaisella lusikkaa pitelevällä sormella.

Näyttöjen takaa avartuvissa maailmoissa, kuvitelluissa tai todellisissa, mielessä ei käy kysymys: ”Mitä ihmettä minä täällä oikein teen?” Eikä siellä saa huomata vastaavansa: ”Missä muuallakaan sitä olisi?”

Kirjoittaja on eräsielu, joka nukkuisi mieluiten vuoden kaikki yöt tunturikoivun juurella.