Kolumni: Kie­li­muu­ri ui­ma­hal­lis­sa ja muita arkisia koh­taa­mi­sia tu­ris­ti­kau­pun­gis­sa

Vastaa kyselyyn: Miten vie­tät­te tal­vi­lo­maa, vai­kut­taa­ko ra­ha­ti­lan­ne suun­ni­tel­miin?

Kolumni

Ka­len­te­ri, joka ei sano bling

-

On taas se aika vuodesta. Päätöksenteon hetki. Pakollinen pakkorako. Ratkaisevan valinnan paikka.

Edessäni avautuu vaihtoehtojen valtameri, josta voin poimia mukaani vain yhden yksilön. Kyseinen yksilö tulee määrittämään elämäni kulkua koko ensi vuoden ajan ja sen kanssa joudun elämään seuraavat 365 päivää. Asiaa ei voi enää lykätä.

Kysymys siis kuuluu: millaisen kalenterin valitsen ensi vuodelle?

Jo monen vuoden ajan olen elänyt brasilialaiskirjailija Paulo Coelhon kalenterien maailmassa. Tuo maailma on täynnä filosofishenkistä symboliikkaa, mikä on tuttua myös Coelhon kirjallisuudesta.

Nyt voimalauseet alkavat jo tursuta korvista: ”Jos haluat nähdä sateenkaaren, on opittava rakastamaan sadetta.” ”Elämä on pieniä ja suuria ihmeitä.” ”Joskus elämän virtaa ei voi pysäyttää.” Ehkä olen kyyninen, mutta – hohhoijaa!

Oikeastaan koko pohdinta – ja suuri kalenterimurros! – sai alkunsa eräästä työhön liittyvästä seminaarista, jossa tulin tutun freelance-toimittajan ravistelemaksi. Hän oli tikahtua kahviinsa, kun kerroin, että aina ennen työreissuja otan valokuvat kalenterini sivuista parin kuukauden ajalta, jotta pysyn reissussakin ajan tasalla. Kuvien päälle naputtelen mahdolliset uudet merkinnät, ja kotona päivitän fyysisen kalenterin.

Hän esitti kai ihan relevantin kysymyksen: mikset pidä kalenteria mukana? Vastaus: koska se on iso ja kömpelö.


Huhu kertoo, että joillekin fyysinen, kouriin tuntuva paperikalenteri edustaa lähinnä digitaalisen kehityksen jalkoihin jäänyttä reliikkiä.


Perheeni whatsapp-ryhmässä äiti intoili uudesta löydöstään: saksalaislähtöinen päivittäistavaraketju myy vitosen taskukalentereita! Sain kuvan kalenterista ja kaupan päälle vilunväreitä. Sivut yhteen liittävistä metallirenkaista huokui kylmä ja persoonaton tuntu, ja rivit olivat niin ahtaat, että tuli tarve leikata paidan pääntietä suuremmaksi.

Keskustelun oli alun perin avannut velipoika, joka tuskaili sitä, millaisen kalenterin hän ostaisi joululahjaksi vaimolleen. Vastustin haluani vastata: älä minkäänlaista, menee varmasti metsään.

Kaikki eivät ehkä pysty samaistumaan kuvailemaani kriisiin. Huhu kertoo, että joillekin fyysinen, kouriin tuntuva paperikalenteri edustaa lähinnä digitaalisen kehityksen jalkoihin jäänyttä reliikkiä. Pelkkä ajatuskin nostattaa sisälläni kyynistä kapinaa. Ei ole ollut yksi, eikä kaksi kertaa, kun henkilö ei ole personoitunut videopalaveriin, koska ”kalenterista ei kuulunut bling”.

Hohhoijaa! Pavlovin koiriako tässä ollaan, vai mitä?

Yleisesti ottaen tunnistan elämästäni hyvin vähän kiveen hakattuja kriteereitä. Minulle on aika lailla sama, mitä tänään syötäisiin tai juotaisiin, mikä lenkki käveltäisiin tai mikä elokuva katsottaisiin.

Kaikkea syön, juon ja katson. Kaikelle olen tasaisesti nälkäinen.

Mutta sitten on tämä: vuosikalenteri. Se on tunneasia. Se on kädenjatke ja lisäraaja. Se sekoittaa pasmat ja plasmat. Se täytyy hankkia – ja sen pitää osua kerrasta oikein.

Kirjoittaja on toimittaja.

Toivottavasti nautit tästä kolumnista

Lapin Kansan tilauksella pääset lukemaan kaikki tuoreimmat ja kiinnostavimmat sisällöt heti.