Kolumni

Kaipuuta yhteisöllisyyteen: "Aikuiset pitivät huolta muistakin kuin omista lapsistaan"

Torniolainen valmentaja

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Minä aloitin koulutieni 1960-luvulla Muurolan kansakoulussa, joka sitten muuttui koulu-uudistuksen myötä peruskoulun ala-asteeksi 1970-luvun alkupuolella. Ensimmäiset kouluvuodet me reippaat kuusikymmentäluvun lapset teimme kuusipäiväistä kouluviikkoa, mikä voi kuulostaa nyt tänä päivänä aika hurjalta.

Meidän perhe asui Muurolan aseman vieressä olevassa paritalossa. Talousvesi käytiin pumppaamassa pihan kaivosta ja kannettiin sangolla sisälle. Ulkovessa oli pihan perällä, jossa ainakin tätä pikkupoikaa hirvitti ja pelotti käydä iltapimeällä asioimassa taskulampun kanssa.

Junat Jyristivät vuoroin pohjoiseen ja vuoroin etelään. Yötä päivää. Talo tärisi. Tuntui kuin, junat olivat puskeneet seinästä läpi, olohuoneen ja keittiön poikki. Siihen tottui.

Olin niin sanottu avainkaulalapsi. Ensimmäisestä luokasta lähtien sain pärjätä päivät omillani. Huolehtia kouluun lähdöt ja tulot. Vanhempani olivat töissä. He myös tekivät kuusipäiväistä työviikkoa. Siinä oppi itsenäiseksi jo pienellä iällä. Laittamaan ruokaa ja pitämään talon lämpimänä.

Tuohon aikaan yhteisöllisyys oli tärkeä elementti, joka oli silloin voimissaan. Sitä kun Jupiterilla hinkkasi pitkin kylän raittia Batman-viitta harteilla hulmuten, niin oli oikeastaan sama mihin taloon sitä poikkesi. Aina pääsi ruokapöytään ja aina oli tervetullut. Tai ainakin se minusta tuntui silloin siltä. Aikuiset pitivät huolta muistakin, kuin omista lapsistaan. Ja se Batman oli minun lapsuuden sankari. 

Minulla oli kaksi sankaria. Se Toinen oli Veikko ”Viki” Kankkonen. Hyvin pitkään lapsena olin siinä käsityksessä, että mäkihypyssä kuuluu kaatua aina alastulon jälkeen, kun ”Vikikin” kaatuili tämän tästä.

Meidän puhelinnumero oli 17. Puhelimen kampea kun pyöräytti, niin se hälytti käsivälitteisessä keskuksessa, josta keskusneiti vastasi ja kysyi, että mihin voi yhdistää. Numeroakaan ei välttämättä tarvinnut muistaa. Riitti, kun muisti nimen johon oli soittamassa. Kaikki tunsivat kaikki.

Numeroakaan ei välttämättä tarvinnut muistaa. Riitti, kun muisti nimen johon oli soittamassa. Kaikki tunsivat kaikki.


Yksi maukkaimmista asioista, mitä minulle on koskaan tapahtunut, tapahtui ensimmäisen kouluvuoteni aikana, 1968. Valion 200 gramman jogurtit tulivat kauppoihin.

Se oli jotain ainutlaatuista. Jogurttipurkit, joiden kannet aukesivat päältä tuosta noin vain, kunhan repaisi. Äitini oli töissä Muurolan Osuuskaupassa, joka oli sopivasti koulumatkani varrella. Aamulla, kun lähdin kouluun pakkasin aina ruokalusikan reppuun. Pyöräytin lusikan ympärille palan voipaperia suojaksi.

Koulun päätyttyä kävelin Osuuskaupan kautta äitiä moikkaamassa. Näyttäytymässä, niin kuin äiti tapasi sanoa. Se oli hänelle tärkeää. Samalla sain matkaani yhden Valion 200 gramman jogurttipurkin. Laitoin sen reppuuni ja jatkoin matkaa. Kävelin juna-asemalle saakka, joka oli siinä kotimatkalla. Istahdin asemapäällikön kuistille ja otin jogurtin, sekä lusikan repusta. Aloin syödä.

Säästeliäästi nautiskellen. Se oli minun hetki, joka hiveli makunystyröitäni. Ananas, banaani ja mansikka. Se ei ollut koskaan helppo valinta. Ananas taisi olla suosikkini.

Googlasin sanan yhteisöllisyys ja Wikipedia tiesikin kertoa, että perinteisiä yhteisökäsitteitä ovat perhe, suku, kylä ja heimo. Näiden käsitteiden vastakohtia ovat miero ja mierolaisuus, jotka kuvastavat ulkopuolisuutta.

Minulla on suuri kaipaus yhteisöllisyyteen omien lapsuuden kokemuksieni myötä, koska se loi turvan tuntua ja teki minut merkitykselliseksi. Koin kuuluvani joukkoon, yhteisöön. Hieman pelolla suhtaudun nykypäivänä niin orastavaan mierolaisuuteen, ulkopuolisuuteen. Kunpa saataisiinkin pidettyä kaikki mukana.