Näinä erikoisina aikoina mikään ei välttämättä näytä nopealla silmäyksellä muuttuneen, mutta paljon on. Ainakin minusta tuntuu siltä, ja olet ehkä huomannut saman.
Ihminen tarvitsee ihmistä. Vuorovaikutus rakentaa perustan kaikelle kanssakäymiselle. Tarvitaan vähintään kaksi jakamaan ja rakentamaan yhteisiä merkityksiä.
Urakan aloittamisesta on kuitenkin koskemattomuudessaan tullut ellei mahdotonta, niin ainakin vaikeaa. Tapamme kohdata ihminen on lyhyessä ajassa muuttunut totaalisesti, ja se vaivaa minua.
Suomessa on lyöty ”kättä päälle” jo ainakin 500 vuotta. Kulttuurihistorian tutkimuksen mukaan kyseistä tapaa on käytetty tervehdyksen ja sopimisen merkkinä vähintään puoli vuosituhatta. Maailmalla siihen on yhdistetty poskisuudelmia, halauksia ja olkapäälle taputtelua. Jossain jopa nenien hieromista vastakkain. Myös eläimet koskettelevat toisiaan tehdessään tuttavuutta.
En väitä olevani tervehdysradikaali tai sosiaalinen supersankari, mutta kättelyä minä kaipaan. Katse silmiin, kämmenpohjat vastakkain, etusormi käteltävän rannevaltimoa hipoen, pikkusormi kämmenselkää koskettaen. Puristus kertoo, että kontakti on tehty – tästä on helppo jatkaa.
Kättelyä eivät korvaa ”fist bump” eikä serkkunsa kyynärpäätervehdys. Eivät nyökkäys, hatunnosto eikä omien kämmenien painaminen vastakkain intialaisen namaste-tervehdyksen tyyliin. Kättely on tasa-arvoinen, ylivoimainen tapa aloittaa sosiaalinen suhde.
Otetaan askel taaksepäin. Etäisempään vuorovaikutustilanteeseen, joka mahdollisesti johtaa kättelyyn ja lähempään tutustumiseen. Tervehtiminen – onko tuttua?
Vuosituhannen alussa matkasin töiden mukana ympäri Keski-Eurooppaa. Geneve-järven rantamailla lenkkeillessä jokainen ihminen katsomatta ikään tai sukupuoleen tervehti toisiaan sanomalla ”bonjour”. Merkittävä osa vahvisti viestiään hymyllä.
Yritin juurruttaa tapaa silloisen kotikaupunkini Espoon rantaraitilla, mutta menestys oli heikkoa. ”Moi”, ”hei” tai ”terve” saivat osakseen päiden kääntymistä sivuun, hämmentyneitä, jopa pelokkaita katseita. Mutta joskus myös ilahtuneen, hieman yllättyneen vastauksen ja hymyn.
Ihmisen huomaaminen ja ystävällisyys ovat tutkitusti tapoja lisätä yhteisön hyvinvointia. Epidemia-ajan alkaessa otin säännölliseksi tavaksi moikata ihmisiä kotipiirissäni Ylikyläntiellä. Käsi pystyyn vastaan tullessa.
”Näen sinut, samassa venheessä ollaan – ja kyllä tämä tästä, yhdessä eteenpäin.” Kiitos kun tervehditte takaisin, pienestä voi tulla hyvä mieli.