Kolumni

Jännityksen pieni filosofia


-
Kuva: Anssi Jokiranta

”Jännittääkö?” minulta kysytään yhtenään, sillä edessäni on uusi elämänvaihe, itsenäistyminen, joka vielä tänään näyttää pelottavalta ja tuntemattomalta. ”Jännittää”, vastaan kerta toisensa perään väkinäisen naurun siivittämänä.

Filosofi Herakleitoksen sanoin: ”koirat haukkuvat sitä, mitä eivät tunne”. Jopa minä ymmärrän sen, että jännitän vain ja ainoastaan siksi, etten täysin tiedä, mitä tuleman pitää. Jokin minussa kuitenkin sanoo, että entisen ja uuden elämän raja on vain ylitettävä. Laastari on revittävä, jotta voin taas hioutua hieman viisaammaksi versioksi itsestäni.

Pythagoras tuumasi jo antiikin Kreikan aikana, että joka kysymystä voi katsoa kahdelta puolelta. Niin voi myös jännitystä. Toisille jännittävä tai pelottava seikka uudessa asiassa voi olla niin iso tekijä, ettei sitä uskalleta kohdata ollenkaan.

Toisille taas jännitys on elämän suola. 

Adrenaliini, hikiset kämmenet ja levottomat yöunet tuovat uuteen kokemukseen sitä elämänmakuista väriä.

Jännitys on hyvästä. Se kertoo, että asia, joka aiheuttaa meissä pelon ja kauhunsekaisia tunnereaktioita, on meille jollain tapaa merkityksellinen, tärkeä. Oli se sitten opiskelun tai työn aloittaminen, kauan harjoiteltu näytelmä teatterissa tai urheilukisat, jännitys voi parantaa suorituksiamme. Jännitystä ei pidä pelätä.

Tuskaista fiilistä aiheuttava pelko tietystä painetestistä on lääkittävissä, nimittäin itseluottamuksella. Kun uskot itseesi, voit luottaa, että asiat tulevat todennäköisesti menemään hyvin. Kaikkeahan ei voi ennustaa, mutta jos olet joskus ennenkin selvinnyt kuumottavasta tilanteesta, niin todennäköisesti selviät uudelleen. Siksi pahinta mitä voi tehdä, on jättää jotain hienoa tekemättä vain sen vuoksi, että siinä on riskinsä.

Hippokrateen mukaan elämä on lyhyt, tieto pitkä, tilaisuus kiitävä, kokemus petollinen ja päätöksenteko vaikea. Toisin sanoen, mitä menetettävääkään meillä olisi?

Kirjoittaja on elämäntapajännittäjä, joka onnistuu aina hankkiutumaan tilanteisiin, joissa ollaan itseluottamuksen äärirajoilla.