Jaakko Gau­ri­loff polki sateen läpi Nel­li­mis­tä Ivaloon näh­däk­seen Olavi Virran – kym­me­nen vuotta myö­hem­min laulava kolt­ta­poi­ka nousi ido­lin­sa kanssa samalle lavalle

-
Kuva: Anssi Jokiranta

Uusintajuttu, julkaistu 7.10. 2012

Jumalanilma pieksi hiekkatien kuohuvaksi savivelliksi.

16-vuotias Jaakko Gauriloff oli noussut pyörän selkään kotoaan Nellimin Nilijärveltä. Eturengas osoitti länteen, kohti Ivaloa. Sinne oli nelisenkymmentä kilometriä.

Ukkossateet viruttelivat mäkistä Petsamontietä ja pyöräilijää, josta ei löytynyt kuivaa eikä puhdasta paikkaa, kun Ivalon kylänraitti alkoi tuntien polkemisen jälkeen vihdoin pilkottaa.

Perille oli pakko päästä. Vihdoinkin oli tilaisuus nähdä mies, joka oli seurannut kolttapoikaa ajatuksissa kalapuroille ja risusavottoihin. Laulaja, jota innokkaimmat kutsuivat jo kuninkaaksi.

Olavi Virta oli tullut Ivaloon.

Fanimatkan vaikeudet olivat vasta alussa. Jotenkin piti löytää kuivia vaatteita ja livahtaa sisään tanssipaikalle, jonka ikärajaa Gauriloff ei täyttäisi vielä vuosiin. Lyhyt varsi ei antanut ovimiesten

hämäämiseen mitään mahdollisuuksia.

Apuun tuli tuttu poliisi. Hänen jälkikasvultaan liikeni lainaksi kuivaa päällepantavaa ja isännältä lupa katsoa ohjelmallinen osuus, joka edelsi tansseja.

Gauriloff onnistui pääsemään sisälle ja piilottelemaan siellä riittävän pitkään, jotta näki todeksi kaiken sen, mitä oli Virrasta kuullut.

-

Karisman, jolla laulaja täytti koko salin ilman ainoatakaan ylimääräistä elettä.

Luita ja ytimiä värisyttävän tulkinnan.

Ja äänen, jonka veroista hän ei ollut kuullut missään.

Kun Gauriloff palaili yötä myöten kotimökkiin, lapsen haave oli kypsynyt päätökseksi.

– Joskus minäkin vielä laulan. En noin hyvin, mutta laulan kuitenkin.

Katrilleja sillalla

Kolttapoika oli opetellut virtansa jo paljon ennen kuin näki hänet ilmielävänä 1950-luvun puolivälissä.

Gauriloff tuli maailmaan Petsamon Suonikylässä 1939. Samana vuonna Virta aloitteli legendaarisiin mittoihin noussutta uraansa.

Sota ajoi kolttaperheet vanhasta talvikylästä. Gauriloffien evakkoreissu päättyi Nellimin seudulle.

Vaikka lapsuusmaisemat olivat syrjässä, suuren maailman tuulet ylsivät sinnekin.

Gauriloffeilla oli soinut gramofoni jo ennen sotia. Nellimissäkin se palveli ahkerasti, eikä vaiennut pikkuvikoihin. Kun grammarin jousi väsyi, lihasvoima jatkoi.

– Pyöritettiin levyä sormi hellänä. Kun ei enää jaksettu, toinen kaveri tuli veivaamaan, Gauriloff muistaa.

Savikiekot tallentuivat nuoren pojan muistiin iskelmä iskelmältä.

– Viidentoista vanhana taisin osata melkein kaikki Virran laulut, jotka olin kuullut.

Petsamontiellä soivat myös haitari ja huuliharppu, kun koltat lauloivat ja tanssivat katrillejaan. Lauantai-iltaisin sillankannet olivat mustanaan väkeä.

Laulusta oli arjen keventäjäksi, ei leiväksi.

Ennen kuin Gauriloff ehti täyteen ikään, hän päätyi Paatsjoen Rajakoskelle rakentamaan venäläisille voimalaitosta.

Musiikki alkoi jäädä. Armeijakin piti hoitaa alta pois.

– Ajattelin, että jos ei Lapin poika muuten pääse etelään, niin armeijaan pääsee. Sanoin kutsunnoissa, että niin kauas kuin vain ikinä.

Gauriloff pääsi Joensuuhun.

Sillä reissulla hän näki ensi kertaa lavalla ajan nuorisoidoleita, kuten Lasse Liemolan, ”Suomen Paul Ankan”.

– Musiikki alkoi poltella vähän uudelleen.

Silti Gauriloff ei voinut kuvitellakaan, että muutaman vuoden kuluttua posti toisi hänelle säkkikaupalla ihailijakirjeitä.

"Nellimin James Dean"

Sattuma nosti raudoittajan apulaisen iskelmätaivaalle 1960-luvun alussa.

Pohjoiseen palannut Gauriloff aloitteli Sodankylässä kasarmien rakentamista, kun Veikko Ahvenaisen kykykiertue pysähtyi Lapin Veikkojen talolle Veikkolaan.

Gauriloff ja viisi kaveria lähtivät paikalle. Osallistuminen sinetöitiin vedonlyönnillä: jos joku jänistää, hän ostaa pullon kaikille.

Suurin motivaatio löytyi tyhjästä kukkarosta.

– Oli juuri päästy töihin, eikä ollut rahaa lippuihin. Ajateltiin, että kun mennään esiintymään, niin päästään ilmaiseksi.

Ukko Nooaa laulanut kaveri saateltiin lavalta nopeasti. Sitten tuli Gauriloffin vuoro. Hän veti Virran klassikon, mitäpä muutakaan: "Sinun silmiesi tähden..." Sali kuunteli hiiskumatta.

-

Tuloksena oli muutakin kuin voitto.

– Paikallisen orkesterin pojat tulivat ihmettelemään, että mikä mies ja mistä. Olisi keikkaa tiedossa.

Kohta Gauriloff kiersi pohjoisen tanssipaikkoja ristiin rastiin sodankyläläisten orkesterien solistina, ensin Rytmi-Veikkojen ja sitten Star-kvintetin. Palkkana oli viisikymppinen illasta – ”iso raha siihen aikaan”. Päälle tuli erikseen neuvoteltu etu.

– Vaadin, että kun minä olen esiintymässä, kaverit pääsevät ilmaiseksi sisään. Ne viisi, joiden kanssa oli lyöty vetoa.

Pian Gauriloffin ääni kantautui eteläänkin.

Suosikki-lehden Irja Sievinen tuli Nellimiin etsimään ”maailman pohjoisinta iskelmälaulajaa, joka laulaa kuin Eino Grön”.

Melkein Venäjän rajalta, ”siellä missä Tsharmitunturi ja Vanha-Kaamos hipovat pilviä”, Sievinen löysi ”pienehkön ja siron pojan”, joka tallusteli kolttamökin pihalla nahkahousuissa, teräväkärkisissä kengissä ja valkoisessa nailonpaidassa. Tukka oli kammattu pystyyn ja loiville mainingeille, pulisongit yltivät poskille.

”Ellei niin montaa nuorta miestä olisi jo aikaisemmin verrattu James Deaniin, sanoisin, että hänessä on jotakin samaa”, Sievinen kirjoitti.

Kun Gauriloff nousi seuraavan kerran lavalle Ivalossa, tanssipaikan seinät pullistelivat.

Pihalla parveili lapsia ja nuoria, jotka odottivat jamesdeaniaan kynän ja paperin kanssa.

– Yhtäkkiä piti vääntää nimikirjoituksia samanlaisille koltiaisille kuin olin ollut itse vähän aiemmin.

Solistin hämmennys oli täydellinen, kun Nellimistä tuotiin kaksi säkillistä postia ja kaadettiin lavalle. Kaikissa luki: Kauriloff Jaakko, Nellimö.

Iskelmälaulun SM-pronssia

Suosikin juttu ja sattuma olivat maailman pohjoisimman iskelmälaulajan parhaat managerit.

Vuonna 1964 Kalevi Korpi oli nousemassa lavalle Sodankylässä. Illan ohjelma meni viime tipassa osin uusiin puihin, kun solistin oli säästeltävä käheytynyttä ääntään.

– Kuuluttivat, löytyisikö joku paikallinenkin, joka osaisi laulaa. Minä menin.

Keikan jälkeen orkesterin väki yllytti lainasolistiaan Helsinkiin iskelmälaulun SM-kilpailuihin. Menomatkalla olisi keikkojakin.

Gauriloff lähti – ”kun kerran lupasivat hoitaa kyyditkin” – ja teki pääkaupungissa sen mitä parhaiten osasi: "Järjen veit ja minusta orjan teit..."

-

”Laulava lappalainen” otti pronssia ja yleisönsä.

– En ole osannut koskaan seisoa paikallani. Hyppäsin välillä lavalta alas ja kävelin yleisön joukossa, Gauriloff muistaa.

Muutama päivä ”kivikylässä” riitti kairojen kasvatille, joka hyppäsi pohjoisen junaan.

Tuore pronssimitalisti oli ehtinyt hädin tuskin Lappiin, kun torniolaisella rumpalilla ja orkesterinjohtajalla Osmo Leipälällä oli asiaa.

Leipälä tarjosi elokuulle kiertuetta, jonne lähtisi hänen orkesterinsa ja Gauriloffin lisäksi yksi valtakunnan julkkiskin.

Hänen nimensä oli Olavi Virta.

Kuninkaan kanssa lavalle

Kiertue alkoi Taivalkosken Saari-Onnelasta.

Leirintä- ja huvikeskus Kemijoen saaressa oli ajan maineikkaimpia tanssipaikkoja. Mainoksen mukaan tunnelmaa tekivät ”värivalot, makkaranuotiot ja kosken pauhu”.

Gauriloff oli hypännyt Sodankylässä linjuriin ja päätynyt Kemiin, ”kun se bussi menikin väärää puolta jokea”.

Saari-Onnelassa ehdittiin jo kaivata kakkossolistia, joka käveli myöhästyneenä suoraan lavalle lättähatussaan, piikkikengissään, berberin kaulukset pystyssä ja nuottisalkku kainalossa.

– Ensimmäisen kappaleen jälkeen huudettiin, että osaa poika laulaa, mutta vie tuo salkku kuitenkin syrjään.

Virtaa ei näkynyt missään.

Gauriloff löysi idolinsa takahuoneesta. Rapistuva, sokeritaudin ja viinan murjoma legenda oli piipahtanut jo lavalla ja nukkui väsymystään hongasta halkaistulla penkillä.

Keikan jälkeen solistit siirtyivät hotelliin. Kuningas ja oppipoika jakoivat yhteisen huoneen.

Gauriloff peitteli Virtaa nukkumaan ja mietti, näinkö julmaa tähdenkin elämä voi olla.

Kiertue meni suunnitellusti. Virta, Gauriloff ja Leipälä lauloivat vuorotellen. Väkeä riitti kaikkialla.

Saman vuoden syyskuussa Virta meni vielä studioon, ja levytti Muistojeni tangon ja Mustalaistangon – ainoansa vuonna 1964. Pian häntä kutsui Veikkolan parantola Kirkkonummella.

Jos kuninkaasta ei paljon muuta ollutkaan jäljellä, niin ääni – Suomen myydyin ja kuunnelluin, ikivihrein ikinä.

Jaakko Gauriloff kuulee sen korvissaan aina.

– Sen mitä Virta lauloi, se oli vaan niin... Täyttä tavaraa, kerta kaikkiaan. Hyviä ääniä on muillakin, mutta sellaista tulkitsijaa ei ole toista.

Olavi Virran esittämä Hopeinen kuu valittiin vuonna 2006 äänestyksessä kaikkien aikojen iskelmäksi.

-

Jutussa siteeratut säkeet ovat Olavi Virran levytyksistä Täysikuu (1953), Sinun silmiesi tähden (1953), Mustasukkaisuutta (1953) ja Muistojeni tango (1964).


Jaakko Gauriloff on kääntänyt ja esittänyt Hopeisen kuun koltansaameksi.

Jälkikirjoitus, 2.11.2018

"Te viette minulta kaiken, mutta ääntä ette vie!”

Timo Koivusalon tuoreessa elokuvassa traagisesti vanheneva Olavi Virta pitää kiinni siitä mitä hänellä on vielä jäljellä, kun maallinen mammona, ihmissuhteet ja terveys ovat jo mennyttä.

Jaakko Gauriloff on viimeisiä lappilaisia, joka on noussut samalle lavalle mestarin kanssa. Loppukesän 1964 kiertueella Virran alamäki oli jo hyvässä vauhdissa. Silti tallella oli Gauriloffin mukaan se, mikä teki hänestä kuolemattoman: ääni ja tulkinta.

Vuosi sen jälkeen, kun ylläoleva juttu julkaistiin, Jaakko Gauriloff sai saamelaiskäräjiltä tunnustuksen pitkästä urastaan. Hän on laulanut koltansaamea tunnetuksi 1970-luvun alusta asti.

Harvemmat tietävät, että ennen sitä Gauriloff oli suomeksi esiintynyt laulajakomeetta, jolla riitti nuoria ja vanhempiakin ihailijoita ympäri maata. Tässä ajassa sellainen voisi löytää itsensä vaikkapa Idolsin loppukilpailusta.

Risto Pyykkö, toimittaja

Lue myös: Kolt­ta­muu­sik­ko Jaakko Gau­ri­loff pal­kit­tiin elämän mit­tai­ses­ta kult­tuu­ri­työs­tä (24.1.2020)

Kuka?

Olavi Virta

Syntyi vuonna 1915 Sysmässä, kuoli 1972 Tampereella.

Levytti vuosina 1938–1966 noin 600 kappaletta.

Eli kulta-aikaansa 1950-luvulla, jolloin levytti ahkerimmin, oli myyntilistojen kärjessä vuodesta toiseen ja kiersi ympäri maata esiintyjänä, joka vangitsi yleisön kaikkialla.

Näytteli tai esiintyi kaikkiaan 18 elokuvassa, muun muassa kolmessa Pekka Puupää -filmissä.

Alkoholi ja sairaudet sortivat mestarin 1960-luvulla. Ehti nauttia kuukauden ajan valtion taiteilijaeläkettä ennen kuolemaansa.

Jaakko Gauriloff

Syntyi Petsamon Suonikylässä 1939, asunut vuodesta 1969 Rovaniemellä.

Kolttasaamelainen taiteilija, joka on tehnyt, esittänyt ja levyttänyt koltansaamelaista musiikkia 1970-luvulta saakka.

Kiertänyt esittämässä musiikkiaan muun muassa Yhdysvalloissa ja Japanissa.

Vuonna 1981 ilmestynyttä Tanjaa kuvailtiin ”maailman ensimmäiseksi saamenkieliseksi reggaeksi”. Kappale sai television Levyraadissa toiseksi korkeimmat pisteet Tom Jonesin jälkeen.

Laulanut myös suomenkielistä iskelmää useiden kestotähtien, kuten Olavi Virran, Tapio Rautavaaran ja Irwin Goodmanin rinnalla, sekä 1990-luvulla Äkäslompolossa Velho-trilogian solistina.