Iso­met­tän poika -kir­jas­sa parasta on Jarin lap­suus- ja nuo­ruus­ai­ko­jen kuvaus

Juttusarjassa torniolaissisaruksen Hannu Pelttari ja Jaana Angeria esittelevät lukemiaan kirjoja.

Isomettän poika -kirjassa parasta on Jarin lapsuus- ja nuoruusaikojen kuvaus. Jari Isometsä on varttunut Tornion Kantojärvellä suurperheessä, ja kotioloja voi hyvin luonnehtia vaatimattomiksi. Kirja avaa kiinnostavasti lahjakkaan urheilijan taustaa ja antaa hyvän historiallisen ajankuvan. Ympäristö on tukenut ja katsonut hyvällä pienen Jarin loputonta urheiluintoa. Ja jos haluaa tietää, millainen persoona Isometsä on, se kyllä selviää,  jos jaksaa kahlata kirjan läpi. Kirjan mukaan – lyhyesti sanottuna – Isometsä on positiivinen velmu selviytyjä. Luonteeltaan jokseenkin täysi vastakohta synkän vakavalle Mika Myllylälle.

Kirjan kirjoittaja Soili Pohjalainen on pitänyt nauhuria auki, ja Jari on kertonut, mitä muistaa urastaan - ja paljonhan Jari muistaa. Kuitenkin kronologisesti vuosi vuodelta läpikäytävän hiihtouran kuvaus on monin paikoin puuduttavaa, vaikka on siellä hauskoja helmiäkin joukossa. Parhaiten mieleeni jäi seuraava tarina. Oli vuosi 2000 ja Tukholman keskustassa järjestettiin sprinttikisat. Lähettäjänä oli Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa. Isometsä oli nyökännyt lähtölupaa odottaessaan kuninkaanlinnan suuntaan ja kysynyt: ”Bor du här?” Kuningas oli myöntänyt, että täällä hän joutuu asumaan.

Kun kirjoittaja on purkanut nauhalta kuulemaansa muistivirtaa tekstiksi, mukaan on tullut lukuisa määrä spontaaneja kirosanoja. Ne eivät näytä luettuna yhtä hyvältä kuin ehkä puheessa kuulostavat. Pahempaa on, että Pohjalainen ei tunnu tietävän urheilusta paljoakaan, joten Isometsän tajunnanvirta on valunut teokseen vuolaana ja kritiikittä. Yllättävää on myös se, että Isometsä kuvaa paljon hiihtäjien ryyppäämisiä. Myllylän ongelmahan on hyvin tunnettu, mutta kirjan perusteella tuntuu viina maistuneen niin Isometsälle, Dählielle, Ulvangille kuin Kirvesniemelle. Jakson lopussa Isometsä sanoo kuitenkin, ettei hän juurikaan juonut, vaan hän oli vain mukana. Ei olisi ollut liikaa vaadittu, jos edes tässä kohtaa kirjoittaja olisi tehnyt selventävän kysymyksen: miten tämä nyt oikein oli?

Isometsän muisti pelaa hyvin, kunnes tullaan hiihdon harmaalle alueelle ja Lahden 2001 katastrofiin. Siitä ei tässä kannata enempää puhista. Kun mies ei halua kertoa koko totuutta, niin ei sitten. Silti Isometsälle on nostettava hattua. Hän on selviytyjä. Mies on yritteliäs ja ennakkoluuloton ja on tehnyt rohkeasti monenmoisia töitä. On hienoa lukea, että hän on onnistunut myös perheen ja lasten kanssa. Kirjan lopussa vain on kymmeniä sivuja aivan tarpeetonta jorinaa Jarin ajatuksista siitä sun tästä. Ikävä kyllä kirjan fokus on hajallaan jo ennen tätä pitkitettyä loppua. Kuitenkin ainakin torniolaisille ja hiihdon yst äville teos tarjonnee kiinnostavia tarinoita.