Harmaa, marraskuinen pilvipäivä. Kevyt lumi peittää ruskettuneet lehdet kuolleella ruohikolla. Polku rantasaunalle on niljakas. Nostan ovella olleen laiturin syrjään ja astun porstuaan.
Saunan ovella pönkkänä ollut luuta on siirretty syrjään. Isän pusakka roikkuu naulassaan. Sen alla on isän tekemä kuihtunut vasta, jota olen käyttänyt mallina sitoessani omaani. Avaan matalan, sisältä mustuneen oven. Tuttu savun tuoksu tulvahtaa kasvoilleni. Ottaa aikaa ennen kuin silmät tottuvat hämärään.
Isäni latoma kiuas on hajotettu. Osa kivistä on röykkiönä lattialla ikkunasta kajastavassa valossa. Hakeudun tutulle paikalle alalauteelle. Olen lukemattomat kerrat istunut siinä tulta pesään virittäen.
Ylälauteen nurkassa on ollut pari sylillistä kuivia puita. Niillä on ollut helppo saada valkea kiukaan alle. Olemme kantaneet puut repussa ranteelta rantaan. Nyt puita ei ole. Rosvot ovat ne vieneet, häpeämättömät.
Mieli musteen makuisena lähden maalle. Askel on painava. Raskaat, märät lumihiutaleet liimautuvat poskille. Sytytän tulen takkaan. Loiste lämmittää kohmeisia sormia. Kynttilän liekki valaisee hämärtyvää iltaa. Kohta pimeys kietoo tienoot vaippaansa.
Sinä, kuka lienetkin, onnistuit satuttamaan sieluani.