Kolumni

Ilmastopannukakku ei oikein maistu - jälleen kerran vaikutuksista kärsitään eniten siellä, missä ihmiset ovat muutenkin kaikkein heikko-osaisimpia

-

Pannukakuksi lässähtäneen Madridin ilmastokokouksen yhteydessä tutkijat ilmaisivat jälleen kerran huolensa päättäjien saamattomuudesta päästöjen vähentämisen suhteen. Tiedemiesten ja kansalaisten huoli tuntuu kaikuvan kerta toisensa jälkeen kuuroille korville. Raha puhuu, ja oma etu menee yhteisen edun edelle.

On surullista, että vaikka ongelma on ollut tiedossa jo kymmeniä vuosia, ainoa mitä on saatu aikaan ovat kasvaneet päästöt. Vielä vuosikymmen sitten meillä olisi ollut mahdollisuus pysäyttää koko katastrofi, mutta nyt joudutaan puhumaan sopeutumisesta ja siitä, saadaanko lämpenemistä edes hillittyä jonkun verran. Puhutaan 1.5 asteen turvarajasta, mutta asetetut tavoitteet ovat vain työkaluja, todellisuudessa jo nyt aiheutetulla lämpenemisellä tulee väistämättä olemaan seurauksia, joiden laajuudesta tutkijoilla ei ole täyttä varmuutta. Pienellä ihmisellä tulee aika voimaton olo lukiessa kiihtyvällä tahdilla lisääntyviä uutisia ennätyksellisistä helteistä, tulvista ja myrskyistä, lisääntyvästä kuivuudesta ja maastopaloista.


Kovin toivoa antavaa ei myöskään ole, että sovittujen ilmastotavoitteiden ja tämänhetkisen todellisen päästökehityksen välinen kuilu on valtava, kuten käy ilmi YK:n ympäristöohjelman Unepin tuoreesta raportista. Ristiriitaista on, että samaan aikaan tietoa ja teknologiaa ratkaista kriisi on enemmän kuin koskaan. Kyse vaikuttaa olevan lähinnä poliittisesta tahdosta, jota kauniista juhlapuheista huolimatta ei tunnu oikeasti olevan tarpeeksi ongelman ratkaisemiseen.

Sen sijaan, että yhteistyössä etsittäisiin ratkaisuja, maat ovat jumittuneet syyttelemään toisiaan ja puolustelemaan omia oikeuksiaan saastuttamiseen. Kukaan ei halua ottaa vastuuta. Pelätään lähes hysteerisesti, että jos minä nyt teen jotain, meneekö joku toinen ohitseni taloudellisessa kilpailussa. En kai minä vain vahingossakaan tee jotain enemmän kuin muut? Sehän olisi katastrofi. Katson ensin mitä muut tekevät, ja vasta kun maailma on täydellinen, saatan ehkä uskaltautua tekemään perässä.

Tosiasia on kuitenkin, että jos kukaan ei koskaan uskalla ottaa ensimmäistä askelta, mitään ei koskaan tapahdu.

Ja kuten tavallista, jälleen kerran vaikutuksista kärsitään eniten siellä, missä ihmiset ovat muutenkin kaikkein heikko-osaisimpia.

Eräs harmaahapsinen kanadalainen herra, jolle työskentelen tällä hetkellä, sanoi, että suurin ongelma maailmassa on kunnioituksen puute. Ihmiset eivät kunnioita luontoa, eivät toisiaan, eivätkä lopulta itseäänkään. Mielipiteeseen on helppo yhtyä. Kunnioitusta tähän maailmaan tarvittaisiin lisää. Samoin kuin empatiaa, kuuntelemista, toisista välittämistä ja rohkeaa vastuunottoa.