Paljon on tullut uusia termejä arkikeskusteluun, viimeisimpänä ilmastoahdistus. Moni kohauttaa olkiaan, kun tämä diagnostinen termi läväytetään pöytään, vaikka sen takana on aito ahdistus ympäristöstä. Toisella se ahdistus voi kohdistua johonkin muuhun, esimerkiksi arjessa suoriutumiseen.
Ilmastoahdistus on syntynyt yhteiskunnallisen keskustelun ja siinä esiintyvän apokalyptisen pelottelun seurauksena.
Muistan hyvin nuoruudestani, kun kerrottiin, että merenpinta nousee ja otsonikato käristää kaiken. Miksi ilmastoahdistus ei ollut silti nuoruuteni kirous? Väitän, että keskustelu ympäristöstä oli tuolloin vielä raadollisempaa, kun ei ollut somea ja internetkin teki vasta tuloaan. Veikkaan, että kyse oli siitä, että lapsille sanottiin: "mitään hätää ei ole". Puhuttiin oman lapsen kanssa ja luotiin turvallinen tila hänelle.
Nyt oikein tyrkytetään maailman lopun uutisia. Pahimmassa tapauksessa sysätään lasten harteille vastuuta ja tuodaan apokalyptinen ilmapiiri kotiin ja kouluun.
Sitten on vielä tämä sukupuoliasia. Tuodaan pseudotieteellisiä väitteitä totena jostain kymmenistä sukupuolista ja pidetään perinteisiä perhearvoja kunnioittavia ihmisiä jotenkin radikaaleina.
Ei ole mikään ihme, jos ihmiset ahdistuvat. Kyllähän se lasta hämmentää, kun biologian tunnin jälkeen siirrytään tilaan, jossa joku järjestö kertoo, että sukupuolia onkin kymmeniä ja puhuja esittelee itsensäkin muunsukupuolisena.
Muistan, kun europarlamentin jäsen Heidi Hautala (vihr.) ennusti, että talvet ovat lumettomia 2020 ja tämä aiheuttaa mielenterveysongelmia. Hän oli oikeassa, mielenterveysongelmia on tullut, mutta lunta saa kolata yhtä paljon kuin ennenkin. Tässä on esimerkki historiasta, kuinka järkevät ihmiset maalaavat olemattomia piruja seinille.
Yhteiskunnassa on paljon mielipiteitä ja hullunkurisia näkemyksiä, joista voi ahdistua. Meidän aikuisten tehtävä on realisoida tulevaa sukupolvea ja luoda heille turvallinen kasvuympäristö ilman pseudotiedettä ja pelkoa.