Kahvinkeitin oli tarjoilupöydän toisessa päässä, ja kahvikupit toisessa. Seurakunnan jäsenet olivat tottuneet siihen, että ensin täytyi kävellä huoneen halki kuppia hakemaan ja sitten piti palata takaisin kahvia varten. Näin oli ollut jo vuosien ajan – kunnes taloon tuli uusi työntekijä.
Seurattuaan hetken aikaa hölmöläistouhua sivusta hän ryhtyi ihmeidentekijäksi: ”Miksei näitä siirretä vierekkäin?”
Ehdotusta kannatettiin miltei yksimielisesti. Vain yksi epäili, että siirto ja siihen liittyvä vaivannäkö olisi enemmän uhka kuin mahdollisuus.
Tarina on niin tosi kuin eteläsuomalaisessa seurakunnassa työskentelevää setääni on uskominen. Hän kertoi itsekin hämmästelleensä sitä, että muutostarpeen huomaamiseksi paikalle tarvittiin ulkopuolinen todistaja toteamaan tönköt tavat ja kankeat käytännöt. Muiden kädet olivat tottumuksen sitomat.
Muiden suissa oli ”talon tapojen” kokoiset kapulat. Muut kai vaalivat vanhaa viisautta: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!
Erään rovaniemeläisen baarin naistenvessaan on moni meinannut jäädä jumiin. Viimeksi alkukesästä seisoin vessajonossa, ja rauhoittelin ripaa riuhtovaa vessassa olijaa oveen teipatun toimintaohjeen mukaisesti: ”Kun avaat lukon, vedä ovea itseesi päin ja paina kahvaa. Ei paniikkia (sydän).”
Paniikkia joko lievittää tai pahentaa lapun alapuolelle maalatut sanat: ”Tässä ja nyt.” Arvatenkin kaikki ovat lopulta päässeet ulos. Arvatenkin tilanteista on selvitty suuremmatta kärsimyksettä. Mutta silti: miksei lukolle ja ovelle tehdä mitään?
Entä miksen minä tehnyt mitään erään bändin kesäkeikalla Rovaniemellä, kun tanssilattialla jammatessani tönin jatkuvasti esiintymislavan edustalla tyhjänpanttina seisovaa pikkupöytää? Seuraavana aamuna katselin kylkeeni piirtyneitä mustelmia muina hölmöläisinä ja mietin, mikä minua esti siirtymästä tai siirtämästä pöytää sivuun.
Tilaa olisi ollut. Pöytä oli siirrettävissä.
Mutta minä näemmä tyydyin kärsimään ja toteamaan, että ellei joku MacGyver minua pelasta, joudun tanssimaan pöytää tönien koko illan. Niin totisesti tapahtui.
Ihminen on ihailtavan sopeutuvainen olento, mutta usein sopeutuminen näyttäytyy myös sokeutumisena. Paljon ei vaadita, että tottumus taipuu taantumiseksi ja tyytyväisyys tylpistyy torkkumiseksi totuttujen tapojen taikapiirissä.
Ajatus elinolosuhteesta, jossa sokea taluttaa sokeaa, on toki omalla tavallaan houkutteleva: kun luopuu muutosvastuusta, jäljelle jää vain levollisen laiska luotto siihen, että kyllä joku toinen vielä panee toimeksi.
Ja mistä sitä tietää? Ehkä huomenna joku God(ot) tai McGyver saapuu korjaamaan lukot ja optimoimaan kahvipisteiden paikat! Mutta mitä tehdä ihmeidentekijää odotellessa? Voisi kai sitä itsekin opetella kävelemään vetten päällä?
Onko uhka vai mahdollisuus, jos vesi varpaiden alla muuttuu kesäviiniksi?
Kirjoittaja on toimittaja.