"Tulimme Helvetin esikartanolle", kertoi oppaani, kun edessämme maisemassa avautui kainuulainen Talvivaaran rouhimo. Kirkon miehenä hän tiesi, mistä puhui. Minulle maallikolle näkymä oli outo, mutta saatoin suurten taiteilijoiden teosten perusteella arvella niin olevan. Ehkä tulen lieskat puuttuivat.
Vähän aiemmin tiemme ylitti puron, joka virtasi saman, entisen upean vaaran suunnasta suurempiin vesistöihin. Vesi oli varmaan joskus aiemmin ollut kirkasta ja vaikkapa juomakelpoista, ainakin kahvin keittoon erinomaista. Nyt se oli jo valmiiksi laihan kahvin väristä, enkä olisi uskaltanut siihen kahvia keittää.
Kalojen perkuu on helpottunut vaaran alajuoksulla, sillä Nuasjärven lahnoista suomut irtoavat peukalolla pyyhkäisten.
Tämä alun perin kirkasvetinen puro jatkoi matkaansa läheisen suon kautta kohti Oulunjärveä ja Pohjanlahtea. Suot näyttivät olevan ojaviemäreillä auki revittyjä. Kuivatuksen ansiosta irtoava sekä veteen ja ilmaan hajoava turveliete jatkoi veden värjäämistä yhä ruskeammaksi. Myös luonnontilaisilta ojittamattomilta soilta virrannut vesi oli aikoinaan juomakelpoista.
Sama tilanne vallitsee lähes kautta koko Suomen. Varmaankin asukaslukuumme suhteutettuina meillä on maailmanennätys sekä kaivosrouhimoiden että kaivettujen ojien määrässä.
Harmillista on se, että ennusteen mukaan rouhimoita tehdään paljon lisää, koska Suomen luonnosta, erityisesti pohjoisesta löytyy, vaikka vain niukasti harvinaisia metalleja, joita tarvitaan esimerkiksi sähköautojen ja monien muiden härveleiden akkuihin. Jo valmiiksi pahoin revitty pohjoinen luonto on pian aivan ruvella, mutta työllistävät poliitikot ovat ratketa riemusta.
Ympäristön ja tulevaisuuden kannalta olisi luullut, että liikenteen vähentäminen olisi ollut tärkeämpää kuin suuren sähköautomäärän tekeminen. Talvivaara tosin näyttää osoittautuvan olleen alun perinkin Euroopassa harvinainen uraanikaivos.