Toimittaja Pekka Mauno kirjoittaa kolumnissaan (LK 6.1.), kuinka julkisessa keskustelussa Lapin evakkojen ääni ei ole juuri kuulunut ja että he ovat jääneet muistin marginaaliin. Tähän on kiinnitetty huomiota muissakin yhteyksissä.
Kun vuosien saatossa on lukenut lehtiartikkeleita viime sodista tai kuunnellut ja katsellut niistä tehtyjä radio- ja tv-dokumentteja, kuulijalle on muodostunut käsitepari ”talvi- ja jatkosota”. Lisäksi puhutaan ”kohtalomme vuosista 1939–1944”.
Lapin sota päättyi vasta keväällä 1945. Sitä on ehkä tarkasteltu eräänlaisena jatkosodan sivuepisodina. Ikään kuin Lapin sota ei olisi mikään sota varsinaisesti ollutkaan.
Lappilaisille Lapin sota oli sota mitä suurimmassa määrin talvi- ja jatkosotien tragedioiden, menetysten ja surujen ohella. Keskuudessamme vielä olevista, kodeistaan lähtemään joutuneista ja poltettuihin kyliin palanneista lappilaisista monet kantavat traumoja elämänsä ehtoollakin.
Suurin osa suomalaisista näyttää ymmärtävän, että evakko tarkoittaa entistä karjalaista, jonka koti jäi rajan taakse. Evakkoja oli muitakin.
Jatkosodan rauhanneuvotteluissa jouduttiin Karjalan lisäksi luovuttamaan lähes puolet Sallan alueesta, alueita Kuusamosta ja koko Petsamon alue. Asukkaiden piti jättää pysyvästi kotinsa. Lisäksi Lapin sodan alkaessa koko Lapin väestö joutui lähtemään evakkoon.
Suurissa kertomuksissa jotakin aina väistämättä unohdetaan, tietoisesti tai tiedostamatta. Mutta unohtaa ei pidä. Tosiasia lienee, että lappilaisille Lapin sota on asia, joka on jatkuvasti läsnä tavalla tai toisella.
Evakkoaikojen varttuneempi väki on jo siirtynyt muistoineen pois joukostamme. Keskuudessamme vielä olevat, ajat kokeneet ja niistä muistavat, olivat evakkoaikana joko nuoruutensa kynnyksellä tai pääosin pieniä lapsia. Meille evakkomatkalla mukana olleille lapsille kotiseutu on ainakin osittain ollut myös pelkkä muisto tai mielikuva, sillä evakkojen sijoitustalot olivat hetkellisiä kotejamme kotiseudun ollessa sodan keskellä.
Suurelle osalle Lapin sodan evakosta paluu ajoittui pitkälle ajanjaksolle. Lähes kaikki rakennukset oli poltettu, joten monilla paluumatkalla oli välietappi, johon pysähdyttiin asumaan. Oma lukunsa on kotinsa itärajan taakse menettänyt siirtoväki. Esimerkiksi Sallassa ensimmäiset asutusalueet valmistuivat asuttaviksi vasta 1948 paikkeilla.