Pieni lapsi rääkyi rattaissa kasvot tulipunaisina. Vieressä seisova äiti komensi ensin jälkikasvuaan kovaan ääneen, mutta hermostui sitten täysin päästäen ilmoille kirosanaryöpyn ja purskahtaen lopulta itkuun.
Muistan, miten paheksuin hermonsa menettäneen äidin toimintaa vieressä seisovalle ystävälleni. Miten se nyt noin viitsi? Eikö se tajua, ettei lapsi tarkoittanut mitään pahaa? Ei kai tuo nyt niin iso juttu ollut?
Muutamaa vuotta myöhemmin olin retkellä tunturissa. Kevätaurinko lämmitti poskia ja sai hanget kimaltelemaan postikorttimaisen kauniisti.
Kun sitten hetkeä myöhemmin makasin rähmälläni lumikinoksessa silmät kyyneleitä valuen ja suu toinen toistaan terävämpiä kirosanoja suoltaen, ei tästä idyllistä ollut enää tietoakaan. Viaton horjahdus oli kasvanut sekunnissa valtaviin mittasuhteisiin ja aiheuttanut totaalisen romahduksen. Se kuuluisa kamelin selkä oli katkennut.
Jos joku olisi nähnyt minut tuolloin, olisi minua pidetty luultavasti vähintäänkin seonneena. Naisraukka, ei ole varmaan kohdannut elämässään minkäänlaisia pettymyksiä, kun pimahti noin pahasti yhdestä kaatumisesta. Eihän noin pienen asian voi antaa mennä tunteisiin!
Se, mitä tuo joku ei olisi voinut kuitenkaan nähdä, olisivat olleet reaktion taustalla vaikuttavat tekijät. Pohjimmiltaan kyse ei nimittäin ollut itse kaatumisesta vaan kaiken taustalla valtavaksi möykyksi kasautuneesta henkisestä kuormituksesta.
Edeltävien kuukausien aikana harteilleni oli kasaantunut monenlaisia haasteita niin terveyteen, työelämään kuin henkilökohtaiseen elämäänkin liittyen. Olin tuntenut itseni jo pidemmän aikaa todella uupuneeksi. Tämän lisäksi olin riidellyt edellisenä päivänä erään läheiseni kanssa ja nukkunut riidan päälle katkonaiset yöunet.
Kompastuminen toimi siis lähinnä viimeisenä, kaiken sisälläni velloneen väsymyksen ulos ryöpsäyttäneenä niittinä.
Kun kohtaamme toisen ihmisen, emme voi mitenkään tietää hänen harteillaan lepäävän taakan painoa.
Tiuskiva perheenäiti saattaa olla menettänyt läheisensä tai väsyneeltä ja epäkohteliaalta vaikuttava ihminen kuullut sairastavansa syöpää. Myös normaalilta vaikuttava työkaveri saattaa todellisuudessa olla oman jaksamisensa äärirajoilla ja romahtaa iltaisin väsymyksen alle.
Emme voi tietää, eikä kenelläkään meistä ole näin oikeutta tuomita toisia minkään yksittäisen tilanteen tai reaktion pohjalta.
Havaitsemamme hetki on nimittäin usein vain se kuuluisa jäävuoren huippu, jonka kokonaiskorkeutta emme pysty ulkopuolelta arvioimaan.
Niin minä kuin romahtanut äitikin olemme vain tavallisia ihmisiä, joiden harteille kasaantunut taakka ylitti hetkellisesti kantokyvyn rajat. Syyttelyn ja tuomitsemisen sijaan toivoisinkin, että muistaisimme kohdata toisemme joka kerta lempeydellä ja ymmärryksellä – arvoilla, jotka todella tekevät maailmasta paremman paikan.
Kirjoittaja on toimittaja.