Joulukalenteri: Mitä löytyy Lapin Kansan jou­lu­ka­len­te­ris­ta? Avaa 6. päivän luukku tästä

Tähtijuttu: De­mo­met­sät kas­va­vat kai­vat­tua tietoa – Ro­va­nie­mel­le pe­rus­tet­tu­ja alueita aiotaan tutkia seu­raa­vat sata vuotta

Itsenäisyyspäivä: Suomi juhlii tänään 105-vuo­tis­ta it­se­näi­syyt­tään – Lapin Kansa seuraa juhlia paikan päällä

Mainos: Lapin Kansan joulutarjous: Lapin Kansa Digi + Lehti 2 kk vain 49,90 euroa, tilaa tästä!

Kolumni

Emme ole tyhmiä, mutta tar­vit­sem­me lää­kä­rin ker­to­maan, kuinka huo­leh­tia it­ses­täm­me

Jaripekka Pulkkisen kolumni: "Olemme herkimmillämme tilanteissa, joissa osutaan meidän heikkouksiimme"

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio
Kolumni

Matti Heikkinen entisenä huippuhiihtäjänä siirtyi Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtoon viime kesänä. Matin avaukset jo heti pestin alkaessa ovat olleet mielenkiintoisia. Verkostoituminen, yhdessä tekeminen ja yhteistyö, ovat tulleet vahvasti esille.

Myös huippu-urheilun yhteyden meidän tavallisten ihmisten liikunnan harrastuneisuuteen, Matti Heikkinen on osannut avata meille kaikille tavattoman hyvin.

Pienimuotoinen äläkkä nousi Matin lausunnosta, jossa hän ehdotti, että lääkärit voisivat määrätä liikuntaa liikuntavajeesta kärsiville.

Keskustelua seuratessani lehtien sivuilla, huomasin, että sana määrätä sattui moneen. Se oli se sana, josta heräsi vastustus itseasiassa hyvään ajatukseen.

Jokainen joka on lääkärin vastaanotolla käynyt ymmärtää kyllä, että ei lääkäri mitään pakolla määrää. Vaikka hän kirjoittaa reseptin tai hoitoja, silti on täysin sinusta kiinni syötkö lääkkeet ja menetkö määrättyihin hoitoihin.

Osalla meistä taisi olla halu asian tiimoilta ymmärtää väärin.

Me ihmiset emme ole tyhmiä, mutta silti tarvitsemme yhä lääkärin kertomaan, kuinka huolehtisimme paremmin itsestämme.

Tarvitsemme poliisin valvomaan meitä, jotta käyttäytymisemme täyttäisi yhteiskunnan vaatimat normit.

Itseasiassa tarvitsemme ympärillemme lukemattomia auktoriteetteja, sääntöjä ja lakeja, jotta niin kutsuttu kuuluisa ”mopo” ei karkaisi käsistä.

Se, että tarvitsemme näin tiukkaa ohjeistusta ja valvontaa, kertoo meistä paljon. Kuinka ihmisenä oleminen yhtenä yhteisön jäsenenä voikin meille olla näin haastavaa.

Mitä enemmän arvomme ja yhteiskuntamoraalimme rapautuu, sitä enemmän tarvitsemme yläpuolelta tulevaa ohjausta.

Kaveria ei jätetä -slogan on loppuun kaluttu, mutta hieno ajatus siitä, että kantaisimme enemmän huolta toisistamme, on edelleen tavoiteltava asia.

Ja niin, että siihen ei tarvisi anonyymiä auktoriteettia, kuten lääkäriä tai poliisia, tekemään työtä puolestamme.

Miten me kestäisimme tilanteen, jossa hyvä ystävä kertoisi olevansa hyvin huolissaan terveydestäsi ja kehottaisi sinua pudottamaan hieman painoa ja lisäämään liikuntaharrastuksen määrää?

Entäpä jos pitkäaikainen työkaverisi välittäisi sinusta todella. Hän on pitkään seurannut sinun työuupumusta ja kehoittaisi sinua vähentämään viikonlopun alkoholin käyttöä niin, että ehtisit palautua menneestä työviikosta, ennen uuden alkamista.

Mitä jos puolisosi ehdottaisi sinulle kulttuuriharrastusta, kirjallisuutta tai taidenäyttelyä. Hän on huomannut, että sinulla ei ole kiinnostuksen kohteita työn ja kotisohvan lisäksi ja ajattelee sinun tarvitsevan sielunravintoa.

Moniko meistä loukkaantuisi ystävän, työkaverin tai puolison hyvää tarkoittavista huomioista?

Turhan moni.


Me olemme herkimmillämme tilanteissa, joissa osutaan meidän heikkouksiimme. Emme oikein kestä sitä, että joku tuo sen konkreettisesti esille, vaikka tunnistamme itse hyvin omat vajavuutemme.

Niin kauan, kun sitä ei sanota ääneen, sitä ei ole. Työnnämme pään pensaaseen omilta ongelmiltamme.

Olen elämäni aikana nostanut ylös hyvin heikossa tilanteessa olevia ystäviä. Auttanut silloin, kun he ovat apua eniten tarvinneet. Se on vaatinut heiltä paljon rehellisyyttä ja avoimmuutta tunnistaa ja sanoittaa asiat, joita ei aikaisemmin ole pystynyt pukemaan sanoiksi.

Erikoinen ilmiö on ollut, että kun apua on saatu ja jaloilleen noustu, he ovat kadonneet elämästäni lähes tyystin.

Ymmärrän heitä hyvin, koska elämässä eteenpäin mennessään ei aina ole hyvä vilkuilla taaksepäin. Avunantaja voi olla se ikävä muistutus huonoista ajoista tai omasta heikkoudesta.

Voisimmeko me muuttaa omaa ajattelua niin, että perusoletus lähimmäisestä on hyvä?

Lähtökohtaisesti ajattelisimme niin, että vaikka se toinen nostaisi esiin, kuinka hankalia asoita tahansa, on itsestään selvä tietoisuus molemmilla siitä, että perimmäinen tarkoitus on hyvä. Olemme yhdessä. Samalla puolella.

Olisiko meillä silloin vähemmän tarvetta ulkopuoliselle auktoriteetille sanomaan miten meidän tulisi elää ja huolehtia itsestämme.

Kirjoittaja on torniolainen valmentaja