Elo­ku­va-ar­vio: Helene jää ni­mik­ko­elo­ku­vas­saan si­vu­hen­ki­lök­si

Helene Schjerfbeck (Laura Birn) jää Einar Reuterin (Johannes Holopainen) varjoon näyttävässä mutta käsikirjoitukseltaan pulmallisessa elämäkertaelokuvassa.

Kuva: Andres Teiss

Antti J. Jokisen ohjaama Helene ei onneksi koeta kahlata kronologisesti Schjerfbeckin kaikkia vaiheita läpi, kuten merkkihenkilöistä kertovista elokuvissa usein käy. Tarina keskittyy muutamiin vuosiin taiteilijan elämän keskivaiheilla; seurapiireistä etääntynyt Schjerfbeck viettää hiljaiseloa, kunnes taiteenystävien kiinnostus sysää uran jälleen uuteen nousuun.

Rajauksesta seuraa myös elokuvan suurin ongelma. Näyttämön varastaa salskea Einar Reuter (Johannes Holopainen), itseoppinut taiteilija, joka päätyy Schjerfbeckin kanssa epäsuhtaiseen romanssiin.

Schjerfbeck jää aika lailla naiseksi vailla ominaisuuksia, kun häntä peilataan vain Reuterin kautta, tätä ihailevana, tätä kaipaavana tai tälle katkerana.

Asiaa ei auta, että sekä Holopaisen että Laura Birnin työskentely on yllättävän jäykkää. Pahimmillaan dialogi kuulostaa kuin paperista luetulta.

Paljon luontevammin repliikit sopivat Krista Kososen suuhun tämän tulkitessa Helene Westermarckia, Schjerfbeckin kollegaa ja sydänystävää. Kosonen saa sävyisään mutta jämäkkään naisasianaiseen tervetullutta syvyyttä.

Myös Pirkko Saisio on mainio jäyhänä, tyttärensä asioihin sekaantuvana iäkkäänä äitinä. Muissakin sivuhenkilöissä on ytyä tylystä Magnus-veljestä (Eero Aho) leppoisaan mesenaatti Stenmaniin (Jarkko Lahti).

Visuaalisesti elokuvasta on rakennettu niin esteettinen, että se tuntuu jo raskaalta. Rauno Ronkaisen kuvaus pysyy herkeämättä jäykässä keskeissommittelussa, ja ruskea väripaletti alkaa pian näyttää tunkkaiselta.

Myös lavastus kikkailee liikaa hilseilevillä maalipinnoilla ja muulla rapistumisen romantiikalla. Vaikka Viroa on käytetty onnistuneesti monen epookkielokuvan kuvauspaikkana, Schjerfbeckien pihapiiriä ei voi kuvitella Hyvinkääksi millään.

Käsikirjoituksen pohjana olevasta Rakel Liehun Helene-romaanista saatiin Rovaniemellä nauttia vuodesta 2012 eteenpäin Teatteri Aurore B:n palkittuna monologidramatisointina, jossa taiteilijan oma ääni pääsi upeasti kuuluviin.

Alkutekstistä käsikirjoituksen ongelmat eivät siis juonnu. On sääli, että Suomen merkittävimpiin kuuluva kuvataiteilija jää nimikkoelokuvassaan suorastaan sivuhenkilöksi.