kolumni: Il­mas­to­pää­tök­sis­sä me­ga­luo­kan ai­ka­tau­lu­vir­he

tähtijuttu: Yhden lähtö tarjosi toi­sel­le kodin – ta­voi­tim­me kolmen muut­ta­jan ketjun ja kur­kis­tim­me kuntien väes­tö­en­nus­tei­siin

pääkirjoitus: Tuu­li­voi­ma tar­vit­see tuek­seen sää­tö­voi­maa, jonka riit­tä­vyys on uhat­tu­na

Elo­ku­va-ar­vio: Fin­ger­po­ri ei toimi elo­ku­va­na – sar­ja­ku­van so­vit­ta­mi­nen vaatisi ihmeen

Sanaa ja kuvaa yhdistävä huumori etenee elokuvassa liian verkkaisesti. Santtu Karvonen tallustaa perusfingerporilaisena Heimo Vesana.
Sanaa ja kuvaa yhdistävä huumori etenee elokuvassa liian verkkaisesti. Santtu Karvonen tallustaa perusfingerporilaisena Heimo Vesana.

Fingerpori. Käsikirjoitus Petja Lähde ja Mikko Kouki, ohjaus Mikko Kouki. Suomi, 2019. K 12. 85 minuuttia. Kari Väänänen, Jenni Kokander, Santtu Karvonen, Pirjo Lonka, Aku Hirviniemi. Kriitikon kouluarvosana 6.

Olen Fingerporin ystävä. Se on ainoa strippisarja jota seuraan päivittäin. Vaikka Pertti Jarlan oivalluksissa näkyy kenties jo pientä väsymistä, vitsit ovat useimmiten hauskoja ja parhaimmillaan hillittömiä.

Parasta Mikko Koukin ohjaamassa elokuvassa onkin, että se tuo mieleen sarjakuvan.

Rakenteeltaan Fingerpori-elokuva on episodimainen, mikä sinänsä tuo siihen ryhtiä. Katsoja pääsee seuraamaan kaupunginjohtaja Homeliuksen egonpönkitysprojektia, Krapula-Päivin murmelipäivää, Rivo-Riitan muuttumisleikkiä sekä Heimo Vesan suhdetta Irma-vaimoonsa ja natsi-anoppiin.

Sarjakuvassa kukin hahmo on miltei pelkkä alusta omalle vitsilajilleen, tai jokamies Heimo Vesan tapaan kaikille mahdollisille vitseille.

Elokuvassa karaktääri on rakennettava toisin, ja toisinaan siinä onnistutaankin. Kari Väänänen on ilmetty Homelius, ja Pirjo Lonka tavoittaa hyvin Krapula-Päivin jomottavan angstin.

Perustava ongelma on elokuvan ja sarjakuvan erilainen tempo. Stripin lukee muutamassa sekunnissa ja oivaltaa silmänräpäyksessä, heti tai myöhemmin, ja silloin se naurattaa.

Elokuvassa vitsin tunnistaa ja sille ehtii hymähtää ennen kuin se kunnolla alkaakaan. Vaikka jutun kertoisi kuinka nopeasti, meno tuntuu laahaavalta puhkiselittämiseltä.

Hauskimpia väläyksiä ovat ne, joissa tuttuun läppään viitataan hyvinkin ohimennen – esimerkiksi taustalla näkyy Heimo Vesa hetkeä ennen kuin saa laboratoriorotalta herpeksen. Mutta sarjakuvan satunnainen lukija ei näistä paljon kostu.

Nimenomaan elokuvan keinoihin luottavia vitsejä on valitettavan vähän, mutta ne toimivat paremmin. Mitähän tapahtuu, kun Hitler kuulee tästä elokuvasta?

Kouki on koettanut ohjata Uuno Turhapuroa Aki Kaurismäen tyylillä.

Miljöö on herätetty henkiin mainiosti. Turun liepeiltä on löytynyt ihastuttavaa rappiota ja brutalismia, ja Sattva-Hanna Toiviainen on valinnut interiööreihin 1970-luvun korneimmat sisustusratkaisut.

Maskeeraus on heikompi lenkki. Aku Hirviniemen Allan Kurma muistuttaa lähinnä Wolverinea, ja naisten peruukit ovat puskakomediatasoa.

Pakko todeta: ei tämä vain toimi.

Melankolinen ja absurdi perusvire, etäännyttävät repliikit ja jahkaava huumori luovat vaikutelman, että Kouki on koettanut ohjata Uuno Turhapuroa Aki Kaurismäen tyylillä.