Pariisin olympiakisat tulivat ja menivät, eikä mitaleita tullut ensimmäisen kerran olympialaisten historiassa. Odotuksiin ja panostukseen nähden muutamat pistesijat ovat laiha lohtu. Kauas on menty 1970-luvun mitalisaaliista.
Liian monen epäonnistumisen taustalta on myöhemmin paljastunut aikaisempi sairaus tai vamma, josta toipuminen on jäänyt kesken. Kisapaikalla tapahtuu aina akuutteja sairastumisia ja vammautumisia eikä niitä pystytä välttämään annetuista ohjeista ja varotoimenpiteistä huolimatta.
Olympiajoukkueeseen nimettyjen lääkärien pitäisi olla hyvin selvillä ehdokkaiden terveydentilasta ja seurata sitä, vaikka eivät heitä henkilökohtaisesti hoitaisikaan. Rajatapauksissa heidän sanalleen pitäisi antaa riittävä merkitys ilman painostusta, mikäli terveyspuolella kaikki ei näytä olevan kunnossa.
Pariisin olympiajoukkueessa oli neljä lääkäriä ja joukko muuta terveydenhuollon henkilöstöä. Heidän ammattitaitoaan ei ole syytä epäillä. Kaikki ovat kokeneita alansa ammattilaisia, joilla itsellään on urheilijan taustaa aina kansainvälistä huippu-urheilua myöten.
Mistä siis johtuu, että lehtitietojen mukaan neljännes kisajoukkueen urheilijoista syytti huonoa menestystään enemmän tai vähemmän terveyteen liittyvillä ongelmilla? Eikö lääkärien sana näissä tapauksissa paina vai eikö heitä kuunnella?
Uskotaan valmentajaa sekä tukijoukkojen ja urheilijan selitystä, että kyllä tämä tästä kisoihin mennessä korjaantuu. Lähtöviivalla ei ihmeparantumisia tapahdu ja kokemus on osoittanut, että nippa nappa kisojen karsintarajan ylittäneen puolikuntoisen urheilijan menestymismahdollisuudet alkukarsintaa pitemmälle ovat nollan luokkaa.