Lemmikkien salainen elämä
Animaatioelokuvien tuotantoyhtiöiden ylivoimainen laatuykkönen, amerikkalainen Pixar-studio on elokuviensa kaikinpuolisesta kekseliäisyydestä huolimatta turhan helppo jäljiteltävä.
Niin monissa heidän leffoissaan, kuten Toy Storyssa , Carsissa , Nemoa etsimässä ja Ötökän elämää -elokuvissa perusjuoni on sama; ihmisten poissaollessa elottomat esineet tai eläimet heräävät toimintaan, joka pakottaa ne jättämään turvallisen kodin, jonne paluusta tulee suuri seikkailu.
Pienien keltaisten ukkeleiden, Kätyreiden toilailuista kertovilla animaatioelokuvilla menestynyt Illumination-yhtiö pyrkii toistamaan Pixarin menestyskaavaa, eikä onnistu, koska huumori jää keskinkertaiseksi paiskimiseksi, eikä elokuva koskaan laajene yhtä ideaa pidemmälle.
Lemmikkien salainen elämä muistuttaa pintajuoneltaan vuoden 1995 Toy Story –elokuvaa. Sekä Toy Storyssa että Lemmikkien salaisessa elämässä pinnan alla muhii ahdistus. Toy Storyn lelut pelkäävät, että niille isäntää edustava lapsi hylkää ne ja Lemmikki-leffan eläimet pelkäävät nekin hylätyksi tulemista.
Lemmikki-animaation eläimet ovat riippuvaisia isännistään ja emännistään kuin lapset vanhemmistaan. Muutenkin eläimet ottavat elokuvassa lapsen aseman käyttäytymällä kaikin tavoin lapsellisesti. Komediana Lemmikkien salainen elämä toimii miten kuten, kunnes elokuvantekijöiltä loppuvat nekin vähät ideat, mitä heillä aluksi ehkä olikin. Sitä he peittelevät korviahuumaavan meluisilla takaa-ajoilla, kun eivät muutakaan keksi. Muutama hauska vitsi elokuvaan mahtuu, mutta nekin tapetaan toistolla. Sellainen on muun muassa kohtaus, jossa varsinainen koirien kermapeppu, Leonard-niminen valkea villakoira vaihtaa sille soimaan jätetyn musiikin Vivaldista heavy metaliksi heti kun isännän jäljiltä ovi pamahtaa kiinni.