Kun kymmenvuotias Jarmo Huhtala löysi ensi kerran tiensä kotinsa läheiselle Länsi-Lapin pienelle, humuksen värjäämälle Taapajoelle, hänen heitto-onkensa syöttiin tarttui kaunis hopeakylkinen kala, jolla oli mahtava purjemainen, sinertävä selkäevä.
Kala oli outo. Vasta Antti-eno toi asiaan selvyyden. Jarmo oli saanut harjuksen, jalokalan.
Vuosia ja monta saaliiksi päätynyttä harjusta myöhemmin kirjoittaja pääsi Pohjois-Ruotsiin suuntautuneilla kalaretkillään huomaamaan, että ruotsalaiset eivät isommin arvosta harjusta saaliskalana.